Uusi alku, uudet kujeet

Vuosi 2013 alkaa olla lopuillaan (en toki kirjoittanut 2012) ja kun mennyttä vuotta miettii, on se ollut täynnä muutoksia. Alkuvuodesta olin aivan järjettömän loppuun palanut, en jaksanut mitään ja elämä tuntui kaatuvan päälle. Jätin ammattikoulun kesken ja pidin muutaman kuukauden kesäloman keväällä. Tarvitsin palautusaikaa, sillä olin henkisesti todella väsynyt. Virallisella kesälomalla olin yhä melko hukassa, lähimmäisen ihmisen vakava sairastuminen oli kova isku ja lähinnä vain nukuin päivästä toiseen.

Maaliskuusta heinäkuuhun jatkunut väsymyksen ja toimeettomuuden kausi kuitenkin loppui elokuussa, kun yllättäen pääsinkin kouluun jonne hain - ja jonne en ollut koskaan kuvitellut hakevani! Samalla sain myös varmistettua itselleni työpaikan muutamaksi vuodeksi koulun ohella ja tätä linjaa olen sitten jatkanut näin vuoden loppuun asti. Samalla myös aloitin hoitamaan niin sanotusti pääkoppaani ja päätin päästä eroon ahdistuksistani ja peloistani, jotka rajoittavat rankasti elämääni.

Eli siis ei pahaa ilman jotain hyvääkin. Loppuvuodesta löysin minimalismin, joka on ollut ehkä se suurin positiivinen käännekohta elämässäni. Tajusin ettei minun ole pakko suoriutua kuten muut, hankkia hienoa koulutusta ja hienoa työpaikkaa ellen sitä itse halua. Ja ei, en halua. En halua enää turhia stressitekijöitä elämääni, haluan kulkea sitä täysin omia teitäni ja tällä hetkellä haaveilen oravanpyörästä pois hyppäämistä. Ajatus on kutkuttava, inspiroiva ja hieman pelottava. Tiedän että tähän kohtaan hyppääminen ei onnistu, tekisin sillä vain hallaa itselleni. Mutta näen tulevaisuuteni muussa valossa kuin 40 tuntisia työviikkoja tehden. Sellainen ei tee minua onnelliseksi, enkä kestä ajatusta olla sidottuna johonkin työhön loppuelämäkseni. Haluan kokeilla mahdollisimman paljon uutta ja yllättävääkin. Raha kun ei onnelliseksi tee, vaikka helpottaakin huomattavasti monia asioita.

Minulla ei ole ollut tapana tehdä uuden vuoden lupauksia, sillä sellaiset pitävät hyvin harvoin. Ajattelin kuitenkin ensi vuonna lakata suorittamasta ja teen vain niitä asioita, joista oikeasti pidän. Huomaan nimittäin jo nyt ottaneeni liikaa stressiä koulusta ja se nakertaa koko ajan sisältäpäin, deadlinet tuntuvat kaatuvan päälle ja olo on ahdistunut. En anna sen jatkua, vaan pistän jarrut päälle ja kylmästi tiputan pois ne asiat, joista en nyt nauti, enkä kykene hoitamaan tälläisellä tahdilla. Kuitenkaan elämässä ei ole mikään kiire, eikä se valkolakki merkkaa mitään omassa päässäni. Kysymys kuuluukin, että onko se pakollinen? Minimalismin kannalta katsottuna en halua laatikkooni pyörimään hattua, jolle en osaa antaa tarpeeksi arvoa. Opiskelen koska haluan sivistää itseäni ja oppia uutta. En opiskele siksi että suorittaisin tutkinnon, jota en osaa välttämättä edes arvostaa. Koulutuksen kannalta on siis vielä paljon pohdittavaa, että minne päin tästä lähden suuntautumaan vai löydänkö itseni jostain ihan muualta kuin olin ajatellut.

Lahjaton joulu

Joulu tuli ja joulu meni. Itselleni se juhla ei merkitse muutamaa ylimääräistä vapaapäivää kummempaa, vaikka voisihan nekin viettää töissä. Olin kuitenkin viettämässä joulua perheeni parissa. Syötiin ja vain oltiin. Lahjojen antamisen olin kieltänyt ja olimme päättäneet yhdessä, että niitä ei anneta. No, tietysti tämä vanhempi sukupolvi ei voinut vastustaa kiusausta antaa pari paria sukkia. Menköön tämän kerran.

Ensi vuonna ajattelin valaista ihmisiä ajoissa siitä, että en halua mitään aineellisia joululahjoja. Tänä vuonna sain aikaisemmin lahjaksi sängyn äitipuolelta (joka tuli ihan tarpeeseen) ja ystäväni oli ehtinyt hankkimaan lahjan. Siinä olikin sitten miettimistä että mitä hänelle ostan! Onneksi asia ratkesi mukavilla elokuvalipuilla.

Haluaisin haastaa ihmiset lahjattomaan jouluun. Tai edes jouluun, jossa lahjat eivät ole aineellisia, vaan vaikkapa lupaus tehdä jotakin yhdessä. Toki voi sen paperinpalan tulostaa ja koristella, jossa lukee "lupaan imuroida koko talon kerran viikossa tammikuun ajan" tai "lupaan viedä sinut elokuviin". Mutta on se silti hieno lahja pelkkänä lupauksenakin, ilman paperia. Minun lupaukseni ystävälleni oli enemmän yhteisiä elokuvahetkiä, kun ostin hänelle lippuja, jotta tiukalla opiskelijabudjetilla elävä ystäväni pääsee kanssani useammin elokuviin.

Pikkusiskopuolellani on tammikuussa syntymäpäivät. Lupasin viedä hänet lahjana katsomaan jonkun elokuvan. Se olisi pienen tytön ensimmäinen kerta elokuvissa. Ajattelin että hän arvostaa sitä kokemusta enemmän kuin uutta nukkea.

Tavaran vähentäminen jatkuu

Hetken ajan oli tavaran vähentämisen osalta hiljaista, kun elämässä myllersi kaikki muut asiat ja tuo 100 tavaran vähennyshaaste jäi sivuun. Nyt kuitenkin sain uutta inspiraatiota, kun silmiini osui aivan ihastuttava 16 neliömetrin yksiö! Jäi hieman harmituttamaan, kun en siihen tarttunut, mutta siinä oli muutama ongelma, joten asia jäi. Kuitenkin ajatus jäi kutkuttamaan ja se näkyi taas sillä, että eteisen lipaston päälinen täyttyi jälleen tavarasta. Tällä kertaa kohteena oli pitkälti keittiövälineet ja yhdistelin papereita eri kansioista yhteen toimivampaan kokonaisuuteen. Pitäisi käydä äidin luona tuon paperipinon kanssa ja skannata kaikki tärkeät jutut koneelle. Pääsisi tuosta kansiostakin eroon. Muutaman laskun, jotka joskus harvoin kolahtavat postiluukusta, vaihdoin jo e-laskuiksi. Osa keittiövälineistä menee veljelle, joka ottaa ne mielellään vastaan. Postiluukkuni yläpuolella on nykyään mainoskielto.

Eli kyllähän tämä siis tästä! Yksi iso tavara tuleekin vähennyslistaan heti, kunhan tuo vanha sänky saadaan roudattua ulos täältä. Haaveilen myös pääseväni eroon eteisen lipastosta, sillä se on turha siellä. Sen pari pipoa, yhdet hanskat ja yhden kaulahuivin omistajana voin yhtähyvin pitää vaatteitani siististi hattuhyllyllä (joka siis kuuluu tähän kämppään, sitä en sentään saa hävittää) ja kesäisin laittaa ne pois silmistä kokonaan. Ainoa huolen aiheeni on kaiku. Kerrostaloissa kun tuppaa joskus se ääni hieman kaikumaan, etenkin jos seinillä ei ole mitään ja vähän pelkään, kun yksi iso koristemaljakko sai lähdön hyllyn päältä, että miltähän täällä kohta rupeaa kuulostamaan. Mutta toisaalta, mitäpä minä täällä yksinäni puhelisin...

Innostunut leipuri

Tartuin tänään ikävään projektiin - nimittäin joidenkin keittiövälineiden tarpeellisuuden kyseenalaistamiseen. Olen aina pitänyt leipomisesta, joten kun puolitoistavuotta sitten muutin ensimmäistä kertaa yksin, tietysti olin hamstrannut leivontatarvikkeita. Pursottimia, muotteja, kakkuvuokia ja niin edelleen. Kuitenkin pitää myöntää, että olen tainnut tasan kaksi kertaa leipoa täällä asuessani - yhden kuivakakun ja yhden marenkitäytekakun. Siis mitä?!

Pidän kyllä leipomisesta, mutta ajatus siitä, että leipoisin vain itselleni, on puuduttava. Tai jos vaikka jollekulle muulle? Mutta sitten pitäisi lähteä käymään tai kutsua joku käymään ja ajoittaa leipominen ja sitten hommasta tulikin liian hankala. En siis ollenkaan leivo kotonani. En edes laita ruokaa, sillä opiskelijana minulla on mahdollisuus syödä koulun tarjoama ilmainen lounas. Ja sen teenkin. Yleensä leivon isäni luona, sillä siellä nelihenkinen perhe + minä tarkoittaa jo monta suuta ruokittavaksi. Siellä myös leivonnaiset katoavat aika nopeasti parempiin suihin, yksinäni en saisi millään tuhottua kokonaista kakkua ennen kuin olisin jo kyllästynyt siihen. Ja ehkä hyväkin niin, ettei makeaa taikka suolaista tule leivottua vain itselleen.

Joten päätin, etten leivontatarvikkeita tarvitse. Pari simppeliä juttua jätin varalta, mutta muut ihmetykset kotiutan vaikkapa äitini luo. Sielläkin tulee joskus leivottua, eikä häntä haittaa vaikka saakin uusia välineitä keittiöönsä. Olen siis innostunut, sillä laatikkoni alkavatkin olla tyhjiä ja samoin hyllyt, kun pystyn luopumaan näistä tavaroist ja jemmata ne muualle parempaan käyttöön! Ei se tarkoita, että olisin epäonnistunut leipuri, vaikka en omistaisikaan erilaisia pursottimia kotonani. En vain leivo täällä.

Postcrossing

Tämä harrastus saa niskakarvani pystyyn ja henkiset nyrkit ojoon, kun joku kehtaa ehdottaa, että hävittäisin postikorttini. Samaan aikaan olen kuitenkin täysin hukassa. Minimalistiseen elämäntapaan ei tietenkään kuulu, että olisi pakko elää vain 100 tavaralla läpi elämänsä ja mitään ei saisi säästää. Tietysti ne varmasti kaikkein rakkaimmat muistot ja esineet saa säästää ja jokaiselle minimalistisuus tarkoittaa hieman eri asiaa, eri näkökulmasta. Kukaan ei oikeasti tule laskemaan, että onko sinulla laatikossasi yksi vaiko kaksi paria ruokailuvälineitä (kuudesta juomalasistani neljä odottaa nyt seuraavaa pysäkkiään).

Totuus on se, että tammikuusta lähtien postimerkin hinta nousee yhteen (1) euroon. Tässä kohtaa opiskelijana on kysyttävä itseltään - onko tämä juuri minun harrastukseni? Onneksi Postcrossing on hyvin venyvä harrastus (jos et tiedä tästä ko harrastuksesta mitään, nopea googletus valaisee varmasti!), ei tarvitse olla lähettelemässä kortteja heti kun edelliset ovat menneet perille, jollei halua. Harmikseni hintojen nousu on aiheuttanut sen, etten nauti tästä harrastuksesta enää niin paljoa. Tietysti jokainen kortti on ilahduttanut suuresti päivääni, mutta samaan aikaan tuo tuhannen vastaanotetun kortin laatikko virnuilee minulle pahansuovasti. Tarvitsenko oikeasti kaikkea tuota pahvia?

Kokonaanhan Postcrossingista ei tarvitse luopua ja edelleen harrastan kirjeenvaihtoa ja säilytän saamani kirjeet, mutta nuo laatikossa lojuvat kortit aiheuttavat tietynlaista ahdistusta. En oikeastaan koskaan ota niitä esille tai katsele niitä - se ei edes käy mielessäni! Pidän hetken aikaa kortteja lojumassa pöydälläni, tutkin ne saatuani ja sitten viskaan laatikkoon. Eli siis pitäisiköhän niistä kuitenkin luopua? Olen osan laittanut seinäni koristeeksi, mutta valitettavasti sinitarra kuivuttuaan on tipautellut korttini alas. Tämä varsin ärsyttävä ilmiö laukaisi jälleen tämän kysymyksen harrastukseni suhteen. En oikeastaan tiedä mitä tehdä. Toisaalta haluan säilyttää kaikki kortit - ehkä seuraavassa asunnossa ne saavat arvoisensa paikan! Mutta sitten mentiin siihen ajatteluun, että jos, ehkä, kun niitä joskus tarvitsee... Jos ajattelisin noin jokaisesta esineestä, en pääsisi koskaan eroon turhasta roinasta.

Onko joku teistä harkinnut harrastuksestaan luopumista, jossa kerääntyy jonkinlaista materiaa ympärille? Tai harkitseeko joku muu sitä? Entä jos päättäisinkin säästää taikka luopua korteistani, niin mihin ne veisin tai mitä niille tekisin? Vai antaisinko vain niiden lojua laatikossaan odottamassa tulevaisuutta?

Yllättävä apu

Kaikkihan me tiedämme tuon melko monen, ainakin nuoren naisen tai tytön suosiman kuvapalvelun, Instagramin. En ollut kiinnostunut siitä aikoihin, kuin vasta nyt päätin minäkin liittyä joukkoon. Oikeastaan se ei ole hassumpi paikka, vaikka vähän olin ennakkoluuloinen sitä kohtaan. Seuraan itseäni kiinnostavia ihmisiä ja asioita, painelen sydämiä ja vain katselen kuvia. Onhan se nyt kuitenkin aika hienoa, että voi klikkailla tykkäilevänsä jostain tavarasta, mutta sitä ei tarvitse omistaa kun joku muu ystävällisesti on kuvannut sen jo puolestasi!

No kuitenkin, siihen yllättävään apuun. Olen tuskaillut vaatekaappini kanssa jälleen ja miettinyt, pitäisikö sinne tehdä pari täsmähankintaa, vaiko ei. Rajusti olen vaatteitani vähentänyt jo vuosi sitten, mutta yllättäen olen nyt löytänyt Instagramista hyvän apulaisen. Napsaisen itsestäni kuvan vähän väliä (kuulostaapa itsekkäältä!) ja yksi päivä rupesin katselemaan, että hei, vau, onpas mulla hyvännäköisiä asukokonaisuuksia! Kun näin nämä kuvat lähes yhdellä silmäyksellä, saatoin tutkiskella viikon takaista asukokonaisuuttani ja olla ihan pirun tyytyväinen. Nimittäin se vaatekaappituska lähes loppui siihen seinään. Ei, en tarvitse lisää vaatteita. Oikeastaan voisin vähentää ne, jotka eivät näy Instagramin kuvissani. Sillä olen kuvannut itseäni tietyt vaatteet yllä ja ne kaikki sopivat toisiinsa, tunnen oloni niissä hyväksi ja ne ovat käytännöllisiä. Samalla myös hahmotin vielä tarkemmin vaatekaappini värimaailmaa.

Toinen hyvä juttu on, että jos nyt ihan pakko on hankkia jokin uusi vaate (ratkenneet farkut tai lempineuleen hiha paloi kynttilöillä leikkiessä), kulkee Instagram luonnollisesti kännykässäni mukana. Ja kappas, sieltähän näen lähes koko vaatekaappini ja päivän asukokonaisuudet nopealla silmäyksellä, kun arvioin sopiiko jokin vaate muiden vaatteiden kanssa! Joku nyt saattaisi tuhahtaa, että niinhän ollaan aina tehty ja miksi nyt piti Instagramiin mennä pelleilemään, eikö oma kameran kuvagalleria riitä. Jutun toinen jujuhan on siinä, että yllättäen tämä sivusto myös kohottaa itsetuntoa. Se tosin ei kuulu tämän blogini aiheeseen, mutta kyllä se pari sydäntä tuntemattomilta henkilöiltä hyvästä asukokonaisuudesta tuo hyvän mielen.

Joulu, tuo tavarahelvetti

Ihan ensimmäiseksi sanon, etten pidä joulusta. Se saattaa näkyä tekstissäni, mutta siitä ei kannata ottaa nokkiinsa. En vain pidä tästä juhlasta, en minimalismin, enkä muunkaan näkökulman kannalta. Tässä kuitenkin käsittelen joulua minimalistisuuden näkökulmasta.

Joulu on hirveän kaupallinen juhla. Parhaimmassa tapauksessa jo lokakuussa kolahtaa postiluukusta ensimmäiset mainokset, jotka mainostavat joulusia tuotteita. Ja vaikkei niitä mainoksia tulisikaan, alkaa joulu näkyä katukuvassa, lähinnä ensiksi kai kauppojen ikkunoissa. Jouluna meitä kuluttajia koitetaan saada ostoksille, sillä pitäähän nyt kaikille kumminkaimansiskonlapsillekin ostaa uudet videopelit ja isänäidinsiskontädille uusi keittiöveitsisarja! Pahinta ovat kai suklaat. Pitäähän jouluna suklaata olla! Ja sitä pitää ostaa kaikille! Niin että oikein korvista tursuaa ulos!

Talouden kannalta ymmärrän, että kuluttaminen on pakollista jotta talous pysyy kasassa, jotta saadaan niitä veroja ja niin edelleen. Mutta sitä en ymmärrä, miksi jouluna kaikkien lahjojen pitää olla silkkaa materiaa. Olen kauhistunut siitä lelujen määrästä, mitä lapsetkin saavat jouluna. Eikö yksi kalliimpi ja mieluisin leluostos riitä, miksi niitä pitää olla kymmenittäin? Eikä lapsi todellakaan tule leikkimään niillä kaikilla. Yleisesti inhoan ajatusta, että jouluna pitäisi muistaa jokaista joko pehmeällä taikka kovalla paketilla. Ja se pitää paketoida kauniisti uusimpaan joulupaperiin, vaikka vanhoja olisi vielä kaapissa. Nauhat ja kaikki päälle. Ja kun lahjan saaja avaa paketin, pistetään paperi ja narut roskikseen, tuosta vain, katsomatta edes koko paperin kuviota, ihailematta sitä sekuntiakaan. Ei, ei, ei. Ei näin.

Minusta joulun kuuluu olla rentoutumista, stressitöntä ja kiireetöntä aikaa, jolloin saa tehdä mitä huvittaa. Se on melkopaljolti myös perhejuhla, mutta voisin viettää jouluni yksinkin. Pistäisin villasukat jalkaan, kuumentaisin glögiä ja lukisin hyvää kirjaa. Ja kappas, se joulu tulee ja menee, vaikka en ostaisi ainutta lahjaa, en raahaisi kotiini kuusta ja koristelisi sitä, en leipoisi pipareita kovettumaan uuteen vuoteen asti, enkä varsinkaan siivoaisi yhtä päivää varten.
Näin ollen, en pidä lahjojen ostamisesta. Varsinkaan turhien sellaisten. Tai niiden saamisesta. Hyvin mietitty ja etukäteen kysytty lahja on okei. Tänä vuonna sain lahjaksi sängyn. Istun sen päällä tälläkin hetkellä. Sänky tuli tarpeeseen, vanha puusohva saa lähteä (tuossa se vielä kököttää odottaen autoa ja kantajaa). Patjasta olivat jouset rikki, sänky oli vanha ja kulunut, hyvin raskas siirrellä, epäkäytännöllinen ja iso. Lisäksi siellä oli ovela säilytystila välissä, jonne en muistanut tunkeneeni kaikkea tarpeetonta. Mikä ikävä yllätys.

Vuosi vuodelta olen vähentänyt lahjojen saajia. Tänä vuonna en kerinnyt kysymään ystävältäni että entä jos mentäisiin vaikka vain lounaalle jonnekin yhdessä. Materiaa siis tiedossa, sain kuulla että hän on lahjan jo hankkinut. Noh, siinä sitten pähkäilemään ja päädyin ostamaan elokuvalippuja. Se on elämyksellinen lahja, ei mitään turhaa materiaa ja tiedän lahjan saajan ilahtuvan siitä. Perheenjäsenten kesken sovittiin myös, ettei lahjoja enää tule eikä anneta. Vietämme vain aikaa yhdessä ja se on paras lahja toisilleme.
Meille ei tule kuusta. Teen yksinkertaisen piparitalon, josta voin murustella kappaleita monille meidän talttahampaillemme syötäväksi. En pidä edes jouluruuasta, joten mitään en ole toivonut joulupöytään. Koristeita en aio laittaa yhtään omaan kotiini.

Toinen vuosi kun olen ilman joulukalenteria. Ja se tuntuu hirvittävän vapauttavalta. Suosittelen kokeilemaan.