Ekologinen kosmetiikka

Olen lähiaikoina vilkuillut sillä silmällä ja tutustunut ekologisempaan, eettisempään ja ympäristöystävällisempään kosmetiikkaan, lähinnä hiusten ja ihon pesemisen kannalta. Olen täysin hurahtanut palasaippuoihin! Ne ovat ihanan kompakteja, värikkäitä ja hyväntuoksuisia ja lähes jokainen saippua on vegaaninen ja ympäristöystävällinen. Voiko parempaa toivoa!

Hiustenpesuun olen hankkinut Flow-nimiseltä sarjalta palashampoon ja palasaippuan kasvoille. Käyttökokemukset näistä tuotteista ovat vielä vähäisiä, sillä ympäristöystävällisyyden nimissä en ole heittänyt vanhoja aineita roskikseen. Ehei, ne pitää käyttää ensiksi loppuun! Ja miten ärsyttävää puuhaa se onkaan, kun se yksi ja sama shampoopullo jaksaa vain vielä pyöriä jaloissa... Tai kasvojen pesuaine. Eihän sellainen tuubi lopu ikinä!

Lauantaina kävin piha- ja puutarhamessuilla ja koska tälläiset messut käsittävät vain 50% niiden nimestä (ikävä totuus ainakin täällä päin), oli paikalla myös saippuakauppiaita. Ja ai mikä huumaava tuoksu heidän pöydistään lähtikään! Uteliaana kävin sitten nuuhkuttelemassa ja pari palasaippuaa tarttui mukaankin. Mentiinkö nyt sitten minimalismin ulkopuolelle? Tuskinpa, sillä nämä ovat käyttötavaraa ja kuluvat varmasti loppuun. Saippuoiden ympärillä kun ei ollut kääreitä, ei edes paperia, tarkoitti se sitä, että jätettäkin tuli tuotettua 0%!

Olen alkanut miettimään siis kosmetiikka ostoksiani myös kierrätyksen kannalta. En mielelläni osta mitään, mikä on muovipullossa, jos se vain on mahdollista. Palasaippuat ovat olleet oivallinen tuote, sillä niiden synnyttämän jätemäärä on minimaalinen, jos laisinkaan ja kun saippuansa valitsee huolella, ovat ne ympäristöystävällisiä ja sopivat vegaaneillekin.

Kun nyt vain vielä oppisin annostelemaan oikean määrän kookosöljyä hiuksiini, ilman että niistä tulee klähmäisiä, voisin luopua hoitoaineista, jotka ovat yleensä pulloissa. Tai sitten pitäisi itse alkaa tekemään hiushuuhteita, joista olen myös lukenut... Mihinköhän tämä hurahdus nyt johtaa? Ainakin tuntuu elämä paljon yksinkertaisemmalta, kun suihkussa on muutama palasaippua tarpeilleen, eikä tuhatta erilaista purnukkaa!

Tavaratilanteen päivitystä

Olen säännöllisen epäsäännöllisesti vähentänyt tavaroitani, mutta aivan en ole yltänyt tuohon yksi tavara per päivä poistoon. Yksinkertaisesti tavaraa ei kohta ole niin paljoa enää, mitä poistaisi! Kuitenkin olen saanut tavaraa ulos kodistani ihan kiitettävästi. Keittiövälineitä olen jälleen poistellut ja vaatteita, jotka ovat olleet hutiostoksia. Näemmä pitäisi hieman miettiä tarkemmin ja satsata siihen laatuun. Olen ollut pettynyt moneen vaatteeseeni, jotka tuskin ovat vuoden vanhoja. Osa kuluu puhki ja rikki ennätysajassa, osasta materiaali nukkaantuu tai menee niin huonoksi, ettei se kelpaa kuin resuiseksi kotipaidaksi.

Lakanoita pitäisi hieman katsella taas sillä silmällä, tuskinpa yksin asuessa tarvitsen viittä aluslakanaa. Siivousvälineitä ja -aineita olen vähentänyt ja vaihtanut ekologisempiin ja monipuolisempiin aineisiin. Suihkun puolella on tapahtunut samaa ja olen kulutellut loppuun purtiloitani. Pienille prinsessoille olen lähetellyt kynsilakkojani. Yksi istuu vielä kaapissa. En tiedä luopuisinko vaiko en. Katsotaan.

Huonekaluni lisääntyivät yhdellä. Toin äitini luota nojatuolin luokseni, jossa voisin istua ja lukea kirjaa. Sängyssä istuminen on melko epämukavaa, eikä jakkarassa voi nojailla minnekään. Joten nojatuoli oli siis paras vaihtoehto. En ole vielä kokeillut kuinka mukavaksi tämä pieni paikka muodostuu, mutta toivottavasti olen tehnyt oikean päätöksen tuodessani sen asuntooni. Toisaalta, jos se tuntuukin olevan vain tiellä, voin aina palauttaa sen.

Tavaroiden kohdalla on siis tapahtunut hieman vähentymistä. Asuntoni on hivenen avarempi ja innostuin järjestelemään sitä uudelleen. Vielä on paikkoja, joita pitäisi käydä tarkemmin läpi ja niihin aion keskittyä lähiaikoina. Kevät on siitä ihanaa aikaa, kun valo tunkeutuu viimein ikkunasta sisään ja asiat näkyvät täysin uudella tavalla. Esimerkiksi kaikki pölypallot ja pölykerrokset esineiden päällä, joita ei taidakaan tarvita niin paljon kuin luulikaan. Ahdistavan ihanaa.

Hamsteri vs. Minimalisti

Tänään puhun kahden erilaisen ihmisen yhteiselosta. Ei, en asu kenenkään kanssa, vaan puhun nyt äidistäni, jonka luona vierailen melko usein ja luonnollisesti olen asunut suurimman osan eliniästäni hänen kanssaan. Eräs asia on vain aiheuttanut paljon hankausta jopa äiti-tytär-suhteessaamme, nimittäin erilainen arvostus tavaroita kohtaan. Siinä missä rakastan avointa tilaa ja vähää tavaraa, sillä minulla ei ole tunnearvoa niitä kohtaan, kerää äitini ympärilleen niin paljon tavaraa kuin vain pystyy. Me kaksi emme aina sovi saman katon alle, sillä nopeasti ahdistukseni saattaa nousta kaikkien näiden tavaroiden keskellä.

Ihmettelen aina, mihin ihminen tarvitsee niin paljon materiaa. Koska mitään näistä ei voi viedä mukanaan hautaan ja se nyt vain on fakta. Olen kysellyt äidiltäni, miksi hän haalii niin paljon tavaraa ympärilleen. Vastausta en varsinaisesti ole kunnolla saanut, mutta päätellyt että hänelle tavaroilla on jonkinlaista tunnearvoa. Ainakin moni esine tuntuu olevan sen ja sen perintöä ja siltä ja siltä ihmiseltä. Toisaalta joukosta löytyy myös täysin arvottomia tavaroita, jotka saattavat liittyä hänen harrastuksiinsa. Yhtenä osasyynä saatan pitää tunne-elämää, mutta sen puiminen julkisesti ei sovi tähän.

Olemme ottaneet aikoinaan jopa yhteen erilaisten näkemystemme kanssa. Äitini on loukkaantunut tuhansia kertoja, kun olen kieltänyt häntä ostamasta minulle jotain tai palauttanut saamani yllätyslahjat. Kiitos, en tarvitse, näistä ei ole kuin harmia ja päänvaivaa. Hiljalleen kuitenkin hän on oppinut hyväksymään asenteeni materiaa kohtaan, eikä osta mitään, ellei ole täysin varma että oikeasti tarvitsen sitä. Siitä olen kiitollinen.

Joskus itse saatan kantaa äitini luo tavaroita, joiden ajattelen ilahduttavan häntä. En enää tosin tee sitä kovinkaan usein. En halua tämän tavaramäärän lisääntyvän enää. Olen pyrkinyt aineettomiin lahjoihin myös hänen kohdallaan, vaikka tavara ilahduttaakin jollain tavalla äitiäni. En tule ehkä koskaan ymmärtämään sitä, mutta se on vain hyväksyttävä. Samalla tavalla kuin hän hyväksyy sen, etten kaipaa materiaa ympärilleni.

Onko teidän perheessä/suvussa/lähipiirissä/kaverijoukossa tullut konflikteja kahden erilaisen ihmisen kanssa, kun puhutaan minimalismista? Moni ihminen ei aina ymmärrä, mikä tämä 'juttu' on ja joskus palaute saattaa olla aika rankkaa. Asuuko joku kenties ihmisen kanssa, jonka hamsterimaiset tavat saavat joskus verenpaineen kohoamaan? Vai kohotatteko te vaikkapa avopuolisonne verenpainetta ja ajaudutte sanaharkkaan?

Velkaantuminen

Olen seurannut tässä minimalismista kertovien blogien ohella myös velkaantumisesta ja siitä eroon pääsemisestä aiheisia blogeja. Ennen kuin koin olevani minimalistinen ihminen, tein erään virheen, joka harmittaa nyt ja paljon. Opintojeni alkaessa toisella asteella nostin opintolainaa. Ja mihin kaikkeen sen rahan käytinkään! Auts.

Perheeni on aina ollut hyvin pienituloinen, eikä opintoraha itsestään meinannut riittää kustannuksien kattamiseen. Päädyin siis nostamaan opintolainaa, koska sen rahan saaminen oli lähes naurettavan helppoa. Ja maksuaikaakin saisi kymmeniksi vuosiksi! Miten minua onkaan vedätetty... Käytin osan rahoista järkevästi, kustansin kouluni ja autoin perhettäni eteenpäin. Kuitenkin osa rahasta meni täysin harakoille, hankein asioita joista en pitänyt. Onneksi suurimmat summat menivät tärkeään elektroniikkaan, jotka hajosivatkin aina sopivasti lainan ropsahtaessa tilille...

Vaihdettuani koulua otin varoiksi opintolainan vielä yhdeksi vuodeksi. Tämän lukuvuoden jälkeen olen nostanut kolme vuotta opintolainaa. Kävin yhtenä päivänä vilkaisemassa velkasummaa ja olin pudota tuolilta. No, mitäpä sitä piilottelemaan. 7141,00€. Yli seitsemän tonnia?! Mihin kaikkeen ihmeeseen minä olen noin paljon rahaa laittanut?! Henkisesti läimäisin itseäni ja kovaa. Olen 20-vuotias opiskelija, jolla on seitsemän tonnin velat maksettavana tulevaisuudessa.

Tämä ei ihan taida kuulua minimalismiseen ajatteluuni. En koskaan halunnut velkaantua, olen aina inhonnut sitä ajatusta. Mutta jokin sokaisi minut kolmisen vuotta sitten ja helposti saatava laina tuntui pelastukselta. Nyt harmitus on suuri. En aio nostaa enää lainaa opintojen jatkuessa, vaan aion ryhtyä maksamaan tuota summaa pois. Haluan tuon ilkeän näköisen luvun katoamaan elämästäni. Häpeä on suuri. Etenkin kun sitä rahaa ei välttämättä olisi tarvittu.

Taidan tässä pian soittaa pankkiin ja sopia lainan takaisinmaksusta. Haluan sen pois ahdistamasta ja muistuttamasta erittäin huonosta valinnasta. Sitäpaitsi, jos annan sen roikkua liian pitkään, vuosina 2014-2025 korot tulisivat jo itsestään maksamaan noin 1200,00€, lisättynä tuohon seitsemään tonniin. Aika tehdä asialle jotain.

Maskista luopuminen

Kuten otsikko kertookin, puhun nyt maskista. Siitä konkreettisesta, jota etenkin naisväestö kuljettaa kasvoillaan. Jep, meikkaaminen.

Suuren ja ikävän elämäntapahtuman myötä huomasin, miten paljon vähemmän minua kiinnostikaan se, mitä muut ihmiset ajattelivat minusta. Yleensä se on ollut suurin ongelmani ja ahdistuksen paikka, enkä ole kyennyt aina edes menemään vaadittuihin tapaamisiin tai lähtemään kouluun sen vuoksi. Nyt kuitenkin tuntuu, ettei sellaisella asialla ole enää mitään väliä. Olin kaksi kuukautta meikkaamatta ja aion jatkaa samaa nytkin. Heitin juuri kaikki vähäiset meikkini roskikseen. Hei, hei meikkivoide, peitevoide, puuteri ja ripsari. Ei tule ikävä.

Itsetuntoni ei kaipaa enää maskia kasvoilleen. Koin meikkaamisesta olevan enemmän hyötyä kuin haittaa. Sain päivittäin murehtia, kiiltelisikö naama, olinko varmasti peittänyt ihoni punoituksen hyvin ja auta armias, jos unohdin meikata! Siinä oli päivä pilalla. Sinällään en koskaan ole ollut radikaali maskien tekijä, peitin vain ihoni pieniä virheitä ja tunsin silti oloni epämukavaksi. Nyt kun luovuin tästä kahlitsevasta rutiinistani, olen ilokseni huomannut että enää ei mietitytä missä kunnossa kasvoni ovat. Ne ovat juuri siinä kunnossa, kuin olivat aamulla peiliin katsoessani. Jos siis muistin katsoa peiliin edes niin tarkkaan!

Yhtenä hyvänä tai oikeastaan erittäin hyvänä puolena voisi todeta, että ihoni on parantunut huomattavasti lopetettuani meikkaamisen. Vaikka sitä koitti pitää välineensä puhtaana ja olla tarkkana, etteivät pöpöt levinneet, onnistuin silti aina tukkimaan ihoni pahemmin. Ja siitäkös se oravanpyörä sitten alkoikin. Piti meikata meikin aiheuttamat virheet piiloon. Tiedä sitten käytinkö vääränlaisia tuotteita tai teinkö jotain väärin, on yhtäkaikki olo juuri nyt huomattavasti parempi.

Pystyttekö te ajattelemaan elämää ilman meikkiä? Voisiko se olla mahdollista? Tietysti moni korostaa kasvojensa hyviä piirteitä meikkaamalla, mutta entäs te, joille se se meikkivoide toimii maskina peittämään jotakin?

Ajatusvirtaa

Blogissa on hetken ollut hiljaista ja päätin nyt kirjoittaa ajatusvirtana tähän. Sen kummemmin tälle tekstille osuvaa otsikkoa en taida keksiä.

Minamalismin ääripäässä on varmasti ihmissuhteiden katkaiseminen ihmisiin, jotka tuovat negatiivisuutta ympärille. Valitettavasti tällä kertaa 'poisto' kävi vähän radikaalimmin. Pikkuveljeni päätyi itsemurhaan ystävänpäivänä. Senkin takia blogi on hetken ollut hiljaiselolla. Elämään pitää totutella ilman veljeä. Toisaalta olo on huojentunut. Yksi ihminen vähemmän murehdittavana. Älkää käsittäkö väärin. Veljeni oli ja on minulle rakas, mutta on huojentavaa tietää, että hänellä ei ole enää arkielämän murheita harteillaan. Ikävä tapahtuman tämä on, mutta kolauksia tulee aina joka puolella.

Tämä tapahtuma on saanut minut taas ajattelemaan elämää tarkemmin. Monta vuotta olen miettinyt, että haluan auttaa ihmisiä jollain tapaa. Veljen lähdön jälkeen oli se ikään kuin potku takamukselle. Facebookista löysin ryhmän, jossa voi avustaa vähävaraisia ihmisiä. Innostuin ja löysin niin sanotusti paikkani. Pääsin vihdoin auttamaan konkreettisesti ihmisiä ja tutustumaan erilaisiin tarinoihin ja auttamaan ihmisiä aivan normaaleissa arjen jutuissa. Kaikille kun se ruokakaan ei ole itsestäänselvyys, vaikka asummekin hyvinvointi valtiossa.

Olen myös avustanut hieman sukulaisiani ja ollut paljon töissä hoitamassa pikkuvelipuoltani. Vaikka saan siitä palkkani, on se myös muiden ihmisten auttamista ja apu on hyvinkin konkreettista. En ole vielä oikein osannut tarttua luonnonsuojelutyöhön tai avustaa köyhien maiden lapsia. Vielä ei ole löytynyt sitä täyttä luottamusta näihin järjestöihin. Ehkä jonain päivänä. Nyt vielä pysyn niin sanotusti Suomen kamaralla.

Koulukin on taas tipahtanut prioriteetti listani häntäpäähän. En ymmärrä miten saisin innostuttua siitä niin, että selviäisin edes yksinkertaisista kolmesta vuodesta. Alun innostus on lopahtanut. Onkohan tämäkään taas minua varten. En tiedä. Joudun nyt tutkiskelemaan itseäni ja miettimään asioita. Opolle olisi taas jutteluaikaa varattuna. Ehkä hän osaisi sanoa, mitä teen seuraavaksi. Jatkanko vai vaihdanko vai lopetanko vai menenkö töihin vai mitä teen. Ei mitään tietoa. Mutta koitan elää nyt päivä kerrallaan. Juuri nyt tässä istuessa on hyvä olo. Selailen kohta taas perheitä, joita voisin auttaa konkreettisesti selviämään päivä kerrallaan.

Minimalismista elämäntapaa olen silti jatkanut. Vaatteita ja puhdistustuotteita olen vähentänyt/vaihtanut monipuolisempiin ja ekologisempiin vaihtoehtoihin. Pyrin edelleen miettimään eri asioiden kohdalla, että tarvitsenko tätä ja tätä varmasti. En ole viettänyt paljoakaan aikaa nyt kotonani, joten siellä olevat tavarat tuntuvat päivä päivältä yhä turhemmilta. Ehkä joudun taas pian tekemään suuria muutoksia. Saas nähdä.