Vuosi 2013 alkaa olla lopuillaan (en toki kirjoittanut 2012) ja kun mennyttä vuotta miettii, on se ollut täynnä muutoksia. Alkuvuodesta olin aivan järjettömän loppuun palanut, en jaksanut mitään ja elämä tuntui kaatuvan päälle. Jätin ammattikoulun kesken ja pidin muutaman kuukauden kesäloman keväällä. Tarvitsin palautusaikaa, sillä olin henkisesti todella väsynyt. Virallisella kesälomalla olin yhä melko hukassa, lähimmäisen ihmisen vakava sairastuminen oli kova isku ja lähinnä vain nukuin päivästä toiseen.
Maaliskuusta heinäkuuhun jatkunut väsymyksen ja toimeettomuuden kausi kuitenkin loppui elokuussa, kun yllättäen pääsinkin kouluun jonne hain - ja jonne en ollut koskaan kuvitellut hakevani! Samalla sain myös varmistettua itselleni työpaikan muutamaksi vuodeksi koulun ohella ja tätä linjaa olen sitten jatkanut näin vuoden loppuun asti. Samalla myös aloitin hoitamaan niin sanotusti pääkoppaani ja päätin päästä eroon ahdistuksistani ja peloistani, jotka rajoittavat rankasti elämääni.
Eli siis ei pahaa ilman jotain hyvääkin. Loppuvuodesta löysin minimalismin, joka on ollut ehkä se suurin positiivinen käännekohta elämässäni. Tajusin ettei minun ole pakko suoriutua kuten muut, hankkia hienoa koulutusta ja hienoa työpaikkaa ellen sitä itse halua. Ja ei, en halua. En halua enää turhia stressitekijöitä elämääni, haluan kulkea sitä täysin omia teitäni ja tällä hetkellä haaveilen oravanpyörästä pois hyppäämistä. Ajatus on kutkuttava, inspiroiva ja hieman pelottava. Tiedän että tähän kohtaan hyppääminen ei onnistu, tekisin sillä vain hallaa itselleni. Mutta näen tulevaisuuteni muussa valossa kuin 40 tuntisia työviikkoja tehden. Sellainen ei tee minua onnelliseksi, enkä kestä ajatusta olla sidottuna johonkin työhön loppuelämäkseni. Haluan kokeilla mahdollisimman paljon uutta ja yllättävääkin. Raha kun ei onnelliseksi tee, vaikka helpottaakin huomattavasti monia asioita.
Minulla ei ole ollut tapana tehdä uuden vuoden lupauksia, sillä sellaiset pitävät hyvin harvoin. Ajattelin kuitenkin ensi vuonna lakata suorittamasta ja teen vain niitä asioita, joista oikeasti pidän. Huomaan nimittäin jo nyt ottaneeni liikaa stressiä koulusta ja se nakertaa koko ajan sisältäpäin, deadlinet tuntuvat kaatuvan päälle ja olo on ahdistunut. En anna sen jatkua, vaan pistän jarrut päälle ja kylmästi tiputan pois ne asiat, joista en nyt nauti, enkä kykene hoitamaan tälläisellä tahdilla. Kuitenkaan elämässä ei ole mikään kiire, eikä se valkolakki merkkaa mitään omassa päässäni. Kysymys kuuluukin, että onko se pakollinen? Minimalismin kannalta katsottuna en halua laatikkooni pyörimään hattua, jolle en osaa antaa tarpeeksi arvoa. Opiskelen koska haluan sivistää itseäni ja oppia uutta. En opiskele siksi että suorittaisin tutkinnon, jota en osaa välttämättä edes arvostaa. Koulutuksen kannalta on siis vielä paljon pohdittavaa, että minne päin tästä lähden suuntautumaan vai löydänkö itseni jostain ihan muualta kuin olin ajatellut.
maanantai 30. joulukuuta 2013
perjantai 27. joulukuuta 2013
Lahjaton joulu
Joulu tuli ja joulu meni. Itselleni se juhla ei merkitse muutamaa ylimääräistä vapaapäivää kummempaa, vaikka voisihan nekin viettää töissä. Olin kuitenkin viettämässä joulua perheeni parissa. Syötiin ja vain oltiin. Lahjojen antamisen olin kieltänyt ja olimme päättäneet yhdessä, että niitä ei anneta. No, tietysti tämä vanhempi sukupolvi ei voinut vastustaa kiusausta antaa pari paria sukkia. Menköön tämän kerran.
Ensi vuonna ajattelin valaista ihmisiä ajoissa siitä, että en halua mitään aineellisia joululahjoja. Tänä vuonna sain aikaisemmin lahjaksi sängyn äitipuolelta (joka tuli ihan tarpeeseen) ja ystäväni oli ehtinyt hankkimaan lahjan. Siinä olikin sitten miettimistä että mitä hänelle ostan! Onneksi asia ratkesi mukavilla elokuvalipuilla.
Haluaisin haastaa ihmiset lahjattomaan jouluun. Tai edes jouluun, jossa lahjat eivät ole aineellisia, vaan vaikkapa lupaus tehdä jotakin yhdessä. Toki voi sen paperinpalan tulostaa ja koristella, jossa lukee "lupaan imuroida koko talon kerran viikossa tammikuun ajan" tai "lupaan viedä sinut elokuviin". Mutta on se silti hieno lahja pelkkänä lupauksenakin, ilman paperia. Minun lupaukseni ystävälleni oli enemmän yhteisiä elokuvahetkiä, kun ostin hänelle lippuja, jotta tiukalla opiskelijabudjetilla elävä ystäväni pääsee kanssani useammin elokuviin.
Pikkusiskopuolellani on tammikuussa syntymäpäivät. Lupasin viedä hänet lahjana katsomaan jonkun elokuvan. Se olisi pienen tytön ensimmäinen kerta elokuvissa. Ajattelin että hän arvostaa sitä kokemusta enemmän kuin uutta nukkea.
Ensi vuonna ajattelin valaista ihmisiä ajoissa siitä, että en halua mitään aineellisia joululahjoja. Tänä vuonna sain aikaisemmin lahjaksi sängyn äitipuolelta (joka tuli ihan tarpeeseen) ja ystäväni oli ehtinyt hankkimaan lahjan. Siinä olikin sitten miettimistä että mitä hänelle ostan! Onneksi asia ratkesi mukavilla elokuvalipuilla.
Haluaisin haastaa ihmiset lahjattomaan jouluun. Tai edes jouluun, jossa lahjat eivät ole aineellisia, vaan vaikkapa lupaus tehdä jotakin yhdessä. Toki voi sen paperinpalan tulostaa ja koristella, jossa lukee "lupaan imuroida koko talon kerran viikossa tammikuun ajan" tai "lupaan viedä sinut elokuviin". Mutta on se silti hieno lahja pelkkänä lupauksenakin, ilman paperia. Minun lupaukseni ystävälleni oli enemmän yhteisiä elokuvahetkiä, kun ostin hänelle lippuja, jotta tiukalla opiskelijabudjetilla elävä ystäväni pääsee kanssani useammin elokuviin.
Pikkusiskopuolellani on tammikuussa syntymäpäivät. Lupasin viedä hänet lahjana katsomaan jonkun elokuvan. Se olisi pienen tytön ensimmäinen kerta elokuvissa. Ajattelin että hän arvostaa sitä kokemusta enemmän kuin uutta nukkea.
perjantai 13. joulukuuta 2013
Tavaran vähentäminen jatkuu
Hetken ajan oli tavaran vähentämisen osalta hiljaista, kun elämässä myllersi kaikki muut asiat ja tuo 100 tavaran vähennyshaaste jäi sivuun. Nyt kuitenkin sain uutta inspiraatiota, kun silmiini osui aivan ihastuttava 16 neliömetrin yksiö! Jäi hieman harmituttamaan, kun en siihen tarttunut, mutta siinä oli muutama ongelma, joten asia jäi. Kuitenkin ajatus jäi kutkuttamaan ja se näkyi taas sillä, että eteisen lipaston päälinen täyttyi jälleen tavarasta. Tällä kertaa kohteena oli pitkälti keittiövälineet ja yhdistelin papereita eri kansioista yhteen toimivampaan kokonaisuuteen. Pitäisi käydä äidin luona tuon paperipinon kanssa ja skannata kaikki tärkeät jutut koneelle. Pääsisi tuosta kansiostakin eroon. Muutaman laskun, jotka joskus harvoin kolahtavat postiluukusta, vaihdoin jo e-laskuiksi. Osa keittiövälineistä menee veljelle, joka ottaa ne mielellään vastaan. Postiluukkuni yläpuolella on nykyään mainoskielto.
Eli kyllähän tämä siis tästä! Yksi iso tavara tuleekin vähennyslistaan heti, kunhan tuo vanha sänky saadaan roudattua ulos täältä. Haaveilen myös pääseväni eroon eteisen lipastosta, sillä se on turha siellä. Sen pari pipoa, yhdet hanskat ja yhden kaulahuivin omistajana voin yhtähyvin pitää vaatteitani siististi hattuhyllyllä (joka siis kuuluu tähän kämppään, sitä en sentään saa hävittää) ja kesäisin laittaa ne pois silmistä kokonaan. Ainoa huolen aiheeni on kaiku. Kerrostaloissa kun tuppaa joskus se ääni hieman kaikumaan, etenkin jos seinillä ei ole mitään ja vähän pelkään, kun yksi iso koristemaljakko sai lähdön hyllyn päältä, että miltähän täällä kohta rupeaa kuulostamaan. Mutta toisaalta, mitäpä minä täällä yksinäni puhelisin...
Eli kyllähän tämä siis tästä! Yksi iso tavara tuleekin vähennyslistaan heti, kunhan tuo vanha sänky saadaan roudattua ulos täältä. Haaveilen myös pääseväni eroon eteisen lipastosta, sillä se on turha siellä. Sen pari pipoa, yhdet hanskat ja yhden kaulahuivin omistajana voin yhtähyvin pitää vaatteitani siististi hattuhyllyllä (joka siis kuuluu tähän kämppään, sitä en sentään saa hävittää) ja kesäisin laittaa ne pois silmistä kokonaan. Ainoa huolen aiheeni on kaiku. Kerrostaloissa kun tuppaa joskus se ääni hieman kaikumaan, etenkin jos seinillä ei ole mitään ja vähän pelkään, kun yksi iso koristemaljakko sai lähdön hyllyn päältä, että miltähän täällä kohta rupeaa kuulostamaan. Mutta toisaalta, mitäpä minä täällä yksinäni puhelisin...
keskiviikko 11. joulukuuta 2013
Innostunut leipuri
Tartuin tänään ikävään projektiin - nimittäin joidenkin keittiövälineiden tarpeellisuuden kyseenalaistamiseen. Olen aina pitänyt leipomisesta, joten kun puolitoistavuotta sitten muutin ensimmäistä kertaa yksin, tietysti olin hamstrannut leivontatarvikkeita. Pursottimia, muotteja, kakkuvuokia ja niin edelleen. Kuitenkin pitää myöntää, että olen tainnut tasan kaksi kertaa leipoa täällä asuessani - yhden kuivakakun ja yhden marenkitäytekakun. Siis mitä?!
Pidän kyllä leipomisesta, mutta ajatus siitä, että leipoisin vain itselleni, on puuduttava. Tai jos vaikka jollekulle muulle? Mutta sitten pitäisi lähteä käymään tai kutsua joku käymään ja ajoittaa leipominen ja sitten hommasta tulikin liian hankala. En siis ollenkaan leivo kotonani. En edes laita ruokaa, sillä opiskelijana minulla on mahdollisuus syödä koulun tarjoama ilmainen lounas. Ja sen teenkin. Yleensä leivon isäni luona, sillä siellä nelihenkinen perhe + minä tarkoittaa jo monta suuta ruokittavaksi. Siellä myös leivonnaiset katoavat aika nopeasti parempiin suihin, yksinäni en saisi millään tuhottua kokonaista kakkua ennen kuin olisin jo kyllästynyt siihen. Ja ehkä hyväkin niin, ettei makeaa taikka suolaista tule leivottua vain itselleen.
Joten päätin, etten leivontatarvikkeita tarvitse. Pari simppeliä juttua jätin varalta, mutta muut ihmetykset kotiutan vaikkapa äitini luo. Sielläkin tulee joskus leivottua, eikä häntä haittaa vaikka saakin uusia välineitä keittiöönsä. Olen siis innostunut, sillä laatikkoni alkavatkin olla tyhjiä ja samoin hyllyt, kun pystyn luopumaan näistä tavaroist ja jemmata ne muualle parempaan käyttöön! Ei se tarkoita, että olisin epäonnistunut leipuri, vaikka en omistaisikaan erilaisia pursottimia kotonani. En vain leivo täällä.
Pidän kyllä leipomisesta, mutta ajatus siitä, että leipoisin vain itselleni, on puuduttava. Tai jos vaikka jollekulle muulle? Mutta sitten pitäisi lähteä käymään tai kutsua joku käymään ja ajoittaa leipominen ja sitten hommasta tulikin liian hankala. En siis ollenkaan leivo kotonani. En edes laita ruokaa, sillä opiskelijana minulla on mahdollisuus syödä koulun tarjoama ilmainen lounas. Ja sen teenkin. Yleensä leivon isäni luona, sillä siellä nelihenkinen perhe + minä tarkoittaa jo monta suuta ruokittavaksi. Siellä myös leivonnaiset katoavat aika nopeasti parempiin suihin, yksinäni en saisi millään tuhottua kokonaista kakkua ennen kuin olisin jo kyllästynyt siihen. Ja ehkä hyväkin niin, ettei makeaa taikka suolaista tule leivottua vain itselleen.
Joten päätin, etten leivontatarvikkeita tarvitse. Pari simppeliä juttua jätin varalta, mutta muut ihmetykset kotiutan vaikkapa äitini luo. Sielläkin tulee joskus leivottua, eikä häntä haittaa vaikka saakin uusia välineitä keittiöönsä. Olen siis innostunut, sillä laatikkoni alkavatkin olla tyhjiä ja samoin hyllyt, kun pystyn luopumaan näistä tavaroist ja jemmata ne muualle parempaan käyttöön! Ei se tarkoita, että olisin epäonnistunut leipuri, vaikka en omistaisikaan erilaisia pursottimia kotonani. En vain leivo täällä.
tiistai 10. joulukuuta 2013
Postcrossing
Tämä harrastus saa niskakarvani pystyyn ja henkiset nyrkit ojoon, kun joku kehtaa ehdottaa, että hävittäisin postikorttini. Samaan aikaan olen kuitenkin täysin hukassa. Minimalistiseen elämäntapaan ei tietenkään kuulu, että olisi pakko elää vain 100 tavaralla läpi elämänsä ja mitään ei saisi säästää. Tietysti ne varmasti kaikkein rakkaimmat muistot ja esineet saa säästää ja jokaiselle minimalistisuus tarkoittaa hieman eri asiaa, eri näkökulmasta. Kukaan ei oikeasti tule laskemaan, että onko sinulla laatikossasi yksi vaiko kaksi paria ruokailuvälineitä (kuudesta juomalasistani neljä odottaa nyt seuraavaa pysäkkiään).
Totuus on se, että tammikuusta lähtien postimerkin hinta nousee yhteen (1) euroon. Tässä kohtaa opiskelijana on kysyttävä itseltään - onko tämä juuri minun harrastukseni? Onneksi Postcrossing on hyvin venyvä harrastus (jos et tiedä tästä ko harrastuksesta mitään, nopea googletus valaisee varmasti!), ei tarvitse olla lähettelemässä kortteja heti kun edelliset ovat menneet perille, jollei halua. Harmikseni hintojen nousu on aiheuttanut sen, etten nauti tästä harrastuksesta enää niin paljoa. Tietysti jokainen kortti on ilahduttanut suuresti päivääni, mutta samaan aikaan tuo tuhannen vastaanotetun kortin laatikko virnuilee minulle pahansuovasti. Tarvitsenko oikeasti kaikkea tuota pahvia?
Kokonaanhan Postcrossingista ei tarvitse luopua ja edelleen harrastan kirjeenvaihtoa ja säilytän saamani kirjeet, mutta nuo laatikossa lojuvat kortit aiheuttavat tietynlaista ahdistusta. En oikeastaan koskaan ota niitä esille tai katsele niitä - se ei edes käy mielessäni! Pidän hetken aikaa kortteja lojumassa pöydälläni, tutkin ne saatuani ja sitten viskaan laatikkoon. Eli siis pitäisiköhän niistä kuitenkin luopua? Olen osan laittanut seinäni koristeeksi, mutta valitettavasti sinitarra kuivuttuaan on tipautellut korttini alas. Tämä varsin ärsyttävä ilmiö laukaisi jälleen tämän kysymyksen harrastukseni suhteen. En oikeastaan tiedä mitä tehdä. Toisaalta haluan säilyttää kaikki kortit - ehkä seuraavassa asunnossa ne saavat arvoisensa paikan! Mutta sitten mentiin siihen ajatteluun, että jos, ehkä, kun niitä joskus tarvitsee... Jos ajattelisin noin jokaisesta esineestä, en pääsisi koskaan eroon turhasta roinasta.
Onko joku teistä harkinnut harrastuksestaan luopumista, jossa kerääntyy jonkinlaista materiaa ympärille? Tai harkitseeko joku muu sitä? Entä jos päättäisinkin säästää taikka luopua korteistani, niin mihin ne veisin tai mitä niille tekisin? Vai antaisinko vain niiden lojua laatikossaan odottamassa tulevaisuutta?
Totuus on se, että tammikuusta lähtien postimerkin hinta nousee yhteen (1) euroon. Tässä kohtaa opiskelijana on kysyttävä itseltään - onko tämä juuri minun harrastukseni? Onneksi Postcrossing on hyvin venyvä harrastus (jos et tiedä tästä ko harrastuksesta mitään, nopea googletus valaisee varmasti!), ei tarvitse olla lähettelemässä kortteja heti kun edelliset ovat menneet perille, jollei halua. Harmikseni hintojen nousu on aiheuttanut sen, etten nauti tästä harrastuksesta enää niin paljoa. Tietysti jokainen kortti on ilahduttanut suuresti päivääni, mutta samaan aikaan tuo tuhannen vastaanotetun kortin laatikko virnuilee minulle pahansuovasti. Tarvitsenko oikeasti kaikkea tuota pahvia?
Kokonaanhan Postcrossingista ei tarvitse luopua ja edelleen harrastan kirjeenvaihtoa ja säilytän saamani kirjeet, mutta nuo laatikossa lojuvat kortit aiheuttavat tietynlaista ahdistusta. En oikeastaan koskaan ota niitä esille tai katsele niitä - se ei edes käy mielessäni! Pidän hetken aikaa kortteja lojumassa pöydälläni, tutkin ne saatuani ja sitten viskaan laatikkoon. Eli siis pitäisiköhän niistä kuitenkin luopua? Olen osan laittanut seinäni koristeeksi, mutta valitettavasti sinitarra kuivuttuaan on tipautellut korttini alas. Tämä varsin ärsyttävä ilmiö laukaisi jälleen tämän kysymyksen harrastukseni suhteen. En oikeastaan tiedä mitä tehdä. Toisaalta haluan säilyttää kaikki kortit - ehkä seuraavassa asunnossa ne saavat arvoisensa paikan! Mutta sitten mentiin siihen ajatteluun, että jos, ehkä, kun niitä joskus tarvitsee... Jos ajattelisin noin jokaisesta esineestä, en pääsisi koskaan eroon turhasta roinasta.
Onko joku teistä harkinnut harrastuksestaan luopumista, jossa kerääntyy jonkinlaista materiaa ympärille? Tai harkitseeko joku muu sitä? Entä jos päättäisinkin säästää taikka luopua korteistani, niin mihin ne veisin tai mitä niille tekisin? Vai antaisinko vain niiden lojua laatikossaan odottamassa tulevaisuutta?
maanantai 9. joulukuuta 2013
Yllättävä apu
Kaikkihan me tiedämme tuon melko monen, ainakin nuoren naisen tai tytön suosiman kuvapalvelun, Instagramin. En ollut kiinnostunut siitä aikoihin, kuin vasta nyt päätin minäkin liittyä joukkoon. Oikeastaan se ei ole hassumpi paikka, vaikka vähän olin ennakkoluuloinen sitä kohtaan. Seuraan itseäni kiinnostavia ihmisiä ja asioita, painelen sydämiä ja vain katselen kuvia. Onhan se nyt kuitenkin aika hienoa, että voi klikkailla tykkäilevänsä jostain tavarasta, mutta sitä ei tarvitse omistaa kun joku muu ystävällisesti on kuvannut sen jo puolestasi!
No kuitenkin, siihen yllättävään apuun. Olen tuskaillut vaatekaappini kanssa jälleen ja miettinyt, pitäisikö sinne tehdä pari täsmähankintaa, vaiko ei. Rajusti olen vaatteitani vähentänyt jo vuosi sitten, mutta yllättäen olen nyt löytänyt Instagramista hyvän apulaisen. Napsaisen itsestäni kuvan vähän väliä (kuulostaapa itsekkäältä!) ja yksi päivä rupesin katselemaan, että hei, vau, onpas mulla hyvännäköisiä asukokonaisuuksia! Kun näin nämä kuvat lähes yhdellä silmäyksellä, saatoin tutkiskella viikon takaista asukokonaisuuttani ja olla ihan pirun tyytyväinen. Nimittäin se vaatekaappituska lähes loppui siihen seinään. Ei, en tarvitse lisää vaatteita. Oikeastaan voisin vähentää ne, jotka eivät näy Instagramin kuvissani. Sillä olen kuvannut itseäni tietyt vaatteet yllä ja ne kaikki sopivat toisiinsa, tunnen oloni niissä hyväksi ja ne ovat käytännöllisiä. Samalla myös hahmotin vielä tarkemmin vaatekaappini värimaailmaa.
Toinen hyvä juttu on, että jos nyt ihan pakko on hankkia jokin uusi vaate (ratkenneet farkut tai lempineuleen hiha paloi kynttilöillä leikkiessä), kulkee Instagram luonnollisesti kännykässäni mukana. Ja kappas, sieltähän näen lähes koko vaatekaappini ja päivän asukokonaisuudet nopealla silmäyksellä, kun arvioin sopiiko jokin vaate muiden vaatteiden kanssa! Joku nyt saattaisi tuhahtaa, että niinhän ollaan aina tehty ja miksi nyt piti Instagramiin mennä pelleilemään, eikö oma kameran kuvagalleria riitä. Jutun toinen jujuhan on siinä, että yllättäen tämä sivusto myös kohottaa itsetuntoa. Se tosin ei kuulu tämän blogini aiheeseen, mutta kyllä se pari sydäntä tuntemattomilta henkilöiltä hyvästä asukokonaisuudesta tuo hyvän mielen.
No kuitenkin, siihen yllättävään apuun. Olen tuskaillut vaatekaappini kanssa jälleen ja miettinyt, pitäisikö sinne tehdä pari täsmähankintaa, vaiko ei. Rajusti olen vaatteitani vähentänyt jo vuosi sitten, mutta yllättäen olen nyt löytänyt Instagramista hyvän apulaisen. Napsaisen itsestäni kuvan vähän väliä (kuulostaapa itsekkäältä!) ja yksi päivä rupesin katselemaan, että hei, vau, onpas mulla hyvännäköisiä asukokonaisuuksia! Kun näin nämä kuvat lähes yhdellä silmäyksellä, saatoin tutkiskella viikon takaista asukokonaisuuttani ja olla ihan pirun tyytyväinen. Nimittäin se vaatekaappituska lähes loppui siihen seinään. Ei, en tarvitse lisää vaatteita. Oikeastaan voisin vähentää ne, jotka eivät näy Instagramin kuvissani. Sillä olen kuvannut itseäni tietyt vaatteet yllä ja ne kaikki sopivat toisiinsa, tunnen oloni niissä hyväksi ja ne ovat käytännöllisiä. Samalla myös hahmotin vielä tarkemmin vaatekaappini värimaailmaa.
Toinen hyvä juttu on, että jos nyt ihan pakko on hankkia jokin uusi vaate (ratkenneet farkut tai lempineuleen hiha paloi kynttilöillä leikkiessä), kulkee Instagram luonnollisesti kännykässäni mukana. Ja kappas, sieltähän näen lähes koko vaatekaappini ja päivän asukokonaisuudet nopealla silmäyksellä, kun arvioin sopiiko jokin vaate muiden vaatteiden kanssa! Joku nyt saattaisi tuhahtaa, että niinhän ollaan aina tehty ja miksi nyt piti Instagramiin mennä pelleilemään, eikö oma kameran kuvagalleria riitä. Jutun toinen jujuhan on siinä, että yllättäen tämä sivusto myös kohottaa itsetuntoa. Se tosin ei kuulu tämän blogini aiheeseen, mutta kyllä se pari sydäntä tuntemattomilta henkilöiltä hyvästä asukokonaisuudesta tuo hyvän mielen.
tiistai 3. joulukuuta 2013
Joulu, tuo tavarahelvetti
Ihan ensimmäiseksi sanon, etten pidä joulusta. Se saattaa näkyä tekstissäni, mutta siitä ei kannata ottaa nokkiinsa. En vain pidä tästä juhlasta, en minimalismin, enkä muunkaan näkökulman kannalta. Tässä kuitenkin käsittelen joulua minimalistisuuden näkökulmasta.
Joulu on hirveän kaupallinen juhla. Parhaimmassa tapauksessa jo lokakuussa kolahtaa postiluukusta ensimmäiset mainokset, jotka mainostavat joulusia tuotteita. Ja vaikkei niitä mainoksia tulisikaan, alkaa joulu näkyä katukuvassa, lähinnä ensiksi kai kauppojen ikkunoissa. Jouluna meitä kuluttajia koitetaan saada ostoksille, sillä pitäähän nyt kaikille kumminkaimansiskonlapsillekin ostaa uudet videopelit ja isänäidinsiskontädille uusi keittiöveitsisarja! Pahinta ovat kai suklaat. Pitäähän jouluna suklaata olla! Ja sitä pitää ostaa kaikille! Niin että oikein korvista tursuaa ulos!
Talouden kannalta ymmärrän, että kuluttaminen on pakollista jotta talous pysyy kasassa, jotta saadaan niitä veroja ja niin edelleen. Mutta sitä en ymmärrä, miksi jouluna kaikkien lahjojen pitää olla silkkaa materiaa. Olen kauhistunut siitä lelujen määrästä, mitä lapsetkin saavat jouluna. Eikö yksi kalliimpi ja mieluisin leluostos riitä, miksi niitä pitää olla kymmenittäin? Eikä lapsi todellakaan tule leikkimään niillä kaikilla. Yleisesti inhoan ajatusta, että jouluna pitäisi muistaa jokaista joko pehmeällä taikka kovalla paketilla. Ja se pitää paketoida kauniisti uusimpaan joulupaperiin, vaikka vanhoja olisi vielä kaapissa. Nauhat ja kaikki päälle. Ja kun lahjan saaja avaa paketin, pistetään paperi ja narut roskikseen, tuosta vain, katsomatta edes koko paperin kuviota, ihailematta sitä sekuntiakaan. Ei, ei, ei. Ei näin.
Minusta joulun kuuluu olla rentoutumista, stressitöntä ja kiireetöntä aikaa, jolloin saa tehdä mitä huvittaa. Se on melkopaljolti myös perhejuhla, mutta voisin viettää jouluni yksinkin. Pistäisin villasukat jalkaan, kuumentaisin glögiä ja lukisin hyvää kirjaa. Ja kappas, se joulu tulee ja menee, vaikka en ostaisi ainutta lahjaa, en raahaisi kotiini kuusta ja koristelisi sitä, en leipoisi pipareita kovettumaan uuteen vuoteen asti, enkä varsinkaan siivoaisi yhtä päivää varten.
Näin ollen, en pidä lahjojen ostamisesta. Varsinkaan turhien sellaisten. Tai niiden saamisesta. Hyvin mietitty ja etukäteen kysytty lahja on okei. Tänä vuonna sain lahjaksi sängyn. Istun sen päällä tälläkin hetkellä. Sänky tuli tarpeeseen, vanha puusohva saa lähteä (tuossa se vielä kököttää odottaen autoa ja kantajaa). Patjasta olivat jouset rikki, sänky oli vanha ja kulunut, hyvin raskas siirrellä, epäkäytännöllinen ja iso. Lisäksi siellä oli ovela säilytystila välissä, jonne en muistanut tunkeneeni kaikkea tarpeetonta. Mikä ikävä yllätys.
Vuosi vuodelta olen vähentänyt lahjojen saajia. Tänä vuonna en kerinnyt kysymään ystävältäni että entä jos mentäisiin vaikka vain lounaalle jonnekin yhdessä. Materiaa siis tiedossa, sain kuulla että hän on lahjan jo hankkinut. Noh, siinä sitten pähkäilemään ja päädyin ostamaan elokuvalippuja. Se on elämyksellinen lahja, ei mitään turhaa materiaa ja tiedän lahjan saajan ilahtuvan siitä. Perheenjäsenten kesken sovittiin myös, ettei lahjoja enää tule eikä anneta. Vietämme vain aikaa yhdessä ja se on paras lahja toisilleme.
Meille ei tule kuusta. Teen yksinkertaisen piparitalon, josta voin murustella kappaleita monille meidän talttahampaillemme syötäväksi. En pidä edes jouluruuasta, joten mitään en ole toivonut joulupöytään. Koristeita en aio laittaa yhtään omaan kotiini.
Toinen vuosi kun olen ilman joulukalenteria. Ja se tuntuu hirvittävän vapauttavalta. Suosittelen kokeilemaan.
Joulu on hirveän kaupallinen juhla. Parhaimmassa tapauksessa jo lokakuussa kolahtaa postiluukusta ensimmäiset mainokset, jotka mainostavat joulusia tuotteita. Ja vaikkei niitä mainoksia tulisikaan, alkaa joulu näkyä katukuvassa, lähinnä ensiksi kai kauppojen ikkunoissa. Jouluna meitä kuluttajia koitetaan saada ostoksille, sillä pitäähän nyt kaikille kumminkaimansiskonlapsillekin ostaa uudet videopelit ja isänäidinsiskontädille uusi keittiöveitsisarja! Pahinta ovat kai suklaat. Pitäähän jouluna suklaata olla! Ja sitä pitää ostaa kaikille! Niin että oikein korvista tursuaa ulos!
Talouden kannalta ymmärrän, että kuluttaminen on pakollista jotta talous pysyy kasassa, jotta saadaan niitä veroja ja niin edelleen. Mutta sitä en ymmärrä, miksi jouluna kaikkien lahjojen pitää olla silkkaa materiaa. Olen kauhistunut siitä lelujen määrästä, mitä lapsetkin saavat jouluna. Eikö yksi kalliimpi ja mieluisin leluostos riitä, miksi niitä pitää olla kymmenittäin? Eikä lapsi todellakaan tule leikkimään niillä kaikilla. Yleisesti inhoan ajatusta, että jouluna pitäisi muistaa jokaista joko pehmeällä taikka kovalla paketilla. Ja se pitää paketoida kauniisti uusimpaan joulupaperiin, vaikka vanhoja olisi vielä kaapissa. Nauhat ja kaikki päälle. Ja kun lahjan saaja avaa paketin, pistetään paperi ja narut roskikseen, tuosta vain, katsomatta edes koko paperin kuviota, ihailematta sitä sekuntiakaan. Ei, ei, ei. Ei näin.
Minusta joulun kuuluu olla rentoutumista, stressitöntä ja kiireetöntä aikaa, jolloin saa tehdä mitä huvittaa. Se on melkopaljolti myös perhejuhla, mutta voisin viettää jouluni yksinkin. Pistäisin villasukat jalkaan, kuumentaisin glögiä ja lukisin hyvää kirjaa. Ja kappas, se joulu tulee ja menee, vaikka en ostaisi ainutta lahjaa, en raahaisi kotiini kuusta ja koristelisi sitä, en leipoisi pipareita kovettumaan uuteen vuoteen asti, enkä varsinkaan siivoaisi yhtä päivää varten.
Näin ollen, en pidä lahjojen ostamisesta. Varsinkaan turhien sellaisten. Tai niiden saamisesta. Hyvin mietitty ja etukäteen kysytty lahja on okei. Tänä vuonna sain lahjaksi sängyn. Istun sen päällä tälläkin hetkellä. Sänky tuli tarpeeseen, vanha puusohva saa lähteä (tuossa se vielä kököttää odottaen autoa ja kantajaa). Patjasta olivat jouset rikki, sänky oli vanha ja kulunut, hyvin raskas siirrellä, epäkäytännöllinen ja iso. Lisäksi siellä oli ovela säilytystila välissä, jonne en muistanut tunkeneeni kaikkea tarpeetonta. Mikä ikävä yllätys.
Vuosi vuodelta olen vähentänyt lahjojen saajia. Tänä vuonna en kerinnyt kysymään ystävältäni että entä jos mentäisiin vaikka vain lounaalle jonnekin yhdessä. Materiaa siis tiedossa, sain kuulla että hän on lahjan jo hankkinut. Noh, siinä sitten pähkäilemään ja päädyin ostamaan elokuvalippuja. Se on elämyksellinen lahja, ei mitään turhaa materiaa ja tiedän lahjan saajan ilahtuvan siitä. Perheenjäsenten kesken sovittiin myös, ettei lahjoja enää tule eikä anneta. Vietämme vain aikaa yhdessä ja se on paras lahja toisilleme.
Meille ei tule kuusta. Teen yksinkertaisen piparitalon, josta voin murustella kappaleita monille meidän talttahampaillemme syötäväksi. En pidä edes jouluruuasta, joten mitään en ole toivonut joulupöytään. Koristeita en aio laittaa yhtään omaan kotiini.
Toinen vuosi kun olen ilman joulukalenteria. Ja se tuntuu hirvittävän vapauttavalta. Suosittelen kokeilemaan.
lauantai 23. marraskuuta 2013
Siivoamisen ihanuus ja kamaluus
Siivoaminen. Tuo monen ihmisen kirosana, murhe, asia jota lykätään päivästä toiseen ettei vain tarvitsisi tarttua siihen imuriin. Ostetaan tiskikone ettei tarvitse itse tiskata, mutta silti nahistellaan kumppanin kanssa kuka sen tyhjentää ja kuka täyttää. Sillekin muka pitäisi olla omat vuoronsa!
Itse suhtaudun siivoamiseen ehkä valtaväestöä ajatellen eri tavalla. Minulle se merkitsee rentoutumista ja oman arjen hallintaa. En välitä vaikka naapuri olisi ostanut uuden Mustangin, mutta jos hän on viitsinyt pyyhiä pölyt lampustaan, nousee ihmisen arvostus silmissäni heti enemmän. Kodin puhtaana ja siistinä pitäminen on melkolailla tärkeä osa elämääni. Jos joka paikassa vilisee pölypalloja ja tiskit on tiskaamatta, tuottaa se ennennäkemätöntä ahdistusta ja pahaa oloa. Jos myös voin pahoin, ollut todella huono viikko, en silloinkaan siivoa. Kodistani siis näkee melko helposti miten henkisesti voin.
Toisaalta olen miettinyt, että panostankohan siihen nyt hieman liikaa. Ei, en jynssää hammasharjalla kylpyhuoneen kaakeleita joka viikko, mutta koitan pitää tilan sen näköisenä kuin se olisi aina siisti. Kuitenkin tässä loppusyksyn mittaan on siivoaminen jäänyt. Villakoirat ovat hipsineet nurkkiin ja tiskit lojuvat tiskialtaassa. Ärsyttää. Kuitenkin osaan viedä tavarat aina takaisin paikoilleen ja pidän huolta ettei mikään paikka täyty roinasta (se käsirasva ei koskaan ole sängyn vierellä vaan peilikaapissa), mutta etenkin pöly tuntuu valtaavan pienen asuntoni hyvin usein. Pyyhittävää pinta-alaa ei ole paljon ja alle 20 neliötäkin on vain imuroitavana, mutta silti se tuntuu välillä hyvinkin uuvuttavalta näin syksyllä.
Tulin siihen lopputulokseen, että omistan edelleen liikaa astioita. Niitä pitää vähentää. Ja imurini on liian kovaääninen ja hankala - se pitää aina koota kun haluaa imuroida ja sitten purkaa takaisin kaappiin. Varsi-imuri olisi kätevämpi, senkin saisi erääseen kaappin hyvin piiloon katseilta. Ja sillä pääsisi parvekkeelle asti ilman johtoa! Kunhan vain joskus välillä lataa sitä (asunnon imuroimiseen kun ei mene viittä minuuttia kauempaa). Valitettavasti ilman imuria en voisi ainakaan vielä elää, mattoja kun en koskaan viitsi tuulettaa. Ja lattiakin pysyy siistimpänä kun suurimman tilan vie iso matto jolloin tahroja ei synny samalla tavalla.
Rupesin myös miettimään pesuaineitani kriittisemmin. On erikseen yleispesuaine, aineet kylppäriin ja aineet keittiöön. Ja tuhat erilaista liinaa. Se taitaakin olla seuraava kohde johon pitäisi tarttua. Yksi aine suihkupullossa ajaisi varmasti monen eri aineen tehtävän.
Itse suhtaudun siivoamiseen ehkä valtaväestöä ajatellen eri tavalla. Minulle se merkitsee rentoutumista ja oman arjen hallintaa. En välitä vaikka naapuri olisi ostanut uuden Mustangin, mutta jos hän on viitsinyt pyyhiä pölyt lampustaan, nousee ihmisen arvostus silmissäni heti enemmän. Kodin puhtaana ja siistinä pitäminen on melkolailla tärkeä osa elämääni. Jos joka paikassa vilisee pölypalloja ja tiskit on tiskaamatta, tuottaa se ennennäkemätöntä ahdistusta ja pahaa oloa. Jos myös voin pahoin, ollut todella huono viikko, en silloinkaan siivoa. Kodistani siis näkee melko helposti miten henkisesti voin.
Toisaalta olen miettinyt, että panostankohan siihen nyt hieman liikaa. Ei, en jynssää hammasharjalla kylpyhuoneen kaakeleita joka viikko, mutta koitan pitää tilan sen näköisenä kuin se olisi aina siisti. Kuitenkin tässä loppusyksyn mittaan on siivoaminen jäänyt. Villakoirat ovat hipsineet nurkkiin ja tiskit lojuvat tiskialtaassa. Ärsyttää. Kuitenkin osaan viedä tavarat aina takaisin paikoilleen ja pidän huolta ettei mikään paikka täyty roinasta (se käsirasva ei koskaan ole sängyn vierellä vaan peilikaapissa), mutta etenkin pöly tuntuu valtaavan pienen asuntoni hyvin usein. Pyyhittävää pinta-alaa ei ole paljon ja alle 20 neliötäkin on vain imuroitavana, mutta silti se tuntuu välillä hyvinkin uuvuttavalta näin syksyllä.
Tulin siihen lopputulokseen, että omistan edelleen liikaa astioita. Niitä pitää vähentää. Ja imurini on liian kovaääninen ja hankala - se pitää aina koota kun haluaa imuroida ja sitten purkaa takaisin kaappiin. Varsi-imuri olisi kätevämpi, senkin saisi erääseen kaappin hyvin piiloon katseilta. Ja sillä pääsisi parvekkeelle asti ilman johtoa! Kunhan vain joskus välillä lataa sitä (asunnon imuroimiseen kun ei mene viittä minuuttia kauempaa). Valitettavasti ilman imuria en voisi ainakaan vielä elää, mattoja kun en koskaan viitsi tuulettaa. Ja lattiakin pysyy siistimpänä kun suurimman tilan vie iso matto jolloin tahroja ei synny samalla tavalla.
Rupesin myös miettimään pesuaineitani kriittisemmin. On erikseen yleispesuaine, aineet kylppäriin ja aineet keittiöön. Ja tuhat erilaista liinaa. Se taitaakin olla seuraava kohde johon pitäisi tarttua. Yksi aine suihkupullossa ajaisi varmasti monen eri aineen tehtävän.
torstai 31. lokakuuta 2013
Tavotteita
Miettiessäni minimalistisuutta ja sen vaikutusta elämääni, sekä muutenkin millaiseksi se on muokannut tai tulee muokkaamaan ajattelutapaani, törmäsin ajatukseen että ehkä siinäkin asiassa olisi jotain tavoiteltavaa. No kuten vaikkapa yksi konkreettisimpana se tavaroiden vähentäminen. Se tulee ainakin heti ensimmäisenä mieleen. Haluan ja pyrin siihen, että joku kaunis päivä en omista mitään (omasta mielestäni) turhaa, vaan ne millä pärjään ja mitkä tekevät minut onnelliseksi (harrastuksista syntyvään tavaraan on vaikea kajota). Samaan syssyyn olen ajatellut vaatekaappini tavoittelemista täydelliseksi. Siis sellaiseksi, että kaikki sopii yhteen, kaikki tuntuu päällä hyvältä ja mikään riepu ei jää turhia roikkumaan käyttämättömänä. Siinä samassa itsetuntokin paranee, kun tuntee olonsa hyväksi vaatteissa, jotka tietää sopivan itselleen ja on niissä on hyvä olla.
Samalla kun rahan kulutus materiaan vähenee, saattaa se lisääntyä elämyksiin ja muuhun hyvää oloa tuottavaan juttuun. No kuten vaikkapa se elokuvissa käynti taikka hyvä sunnuntaibrunssi ystävän kanssa. Se on ainakin hyvä asia tavoitella. Eiköhän ne kulttuurielämykset tai vaikka kävely läheisessä puistossa tee olon paremmaksi ja iloisemmaksi kuin uusi pari kenkiä, jotka kuitenkin hiertävät epämukavasti jalassa. Ja jos käyttää rahojansa harkiten ja viisaasti, pitäisi kaiken järjen mukaan sitä jäädä säästöönkin! Eli samalla saan kasvatettua säästötiliäni (tavoitetili ja perinteinen purkki kolikoille) ja sieltä pystyy sitten makselemaan vaikkapa niihin elämyksiin kuuluvia reissuja tai tietysti jos pesukone haluaa hajota, niin sellainen sitten. Järkevää ja tavoitteellista säästämistä pitäisi harkita enemmän ja ruveta oikeasti lykkäämään joka kuukausi edes pienen summan tavoitetilille.
Ehkä tärkeimmäksi tavoitteeksi olen laittanut hyvän olon lahjoituksen läheisille, josta päästäisiin sitten aiheeseen joulu, joka on yksi suurimpia kulutusjuhlia. Siitä teen oman postauksen myöhemmin, mutta pääasiassa tarkoitan hyvän olon lahjoituksella sitä, että joskus voi vapaa-iltansa käyttää käymällä pitämässä seuraa pikkuveljelleen tai äidilleen, kun kumpikin heistä asuu yksin. Tai että mummolassa piha odottaa haravoijaa ja käy siellä hieman huhkimassa pelkästä auttamisen ilosta. Laskisin tälläisen kuuluvaksi minimalistiseen ajatteluun, sillä yleensähän äitienpäivänä viedään ehkä kukkanen ja rasia suklaata. Meillä äitienpäivänä perattiin mummon kukkapenkki 'lahjana'. Jokainen voisi siis miettiä, että tarvitseeko sitä aina käydä kaupassa ostamassa jotain ilahduttakseen muita vai voisiko lahja olla jotain tärkeämpää, kuten yhdessäolo jonkun ihmisen kanssa tai tämän konkreettinen auttaminen jossain asiassa - kuten vaikkapa se pihan haravointi tai kukkapenkin perkaus.
Samalla kun rahan kulutus materiaan vähenee, saattaa se lisääntyä elämyksiin ja muuhun hyvää oloa tuottavaan juttuun. No kuten vaikkapa se elokuvissa käynti taikka hyvä sunnuntaibrunssi ystävän kanssa. Se on ainakin hyvä asia tavoitella. Eiköhän ne kulttuurielämykset tai vaikka kävely läheisessä puistossa tee olon paremmaksi ja iloisemmaksi kuin uusi pari kenkiä, jotka kuitenkin hiertävät epämukavasti jalassa. Ja jos käyttää rahojansa harkiten ja viisaasti, pitäisi kaiken järjen mukaan sitä jäädä säästöönkin! Eli samalla saan kasvatettua säästötiliäni (tavoitetili ja perinteinen purkki kolikoille) ja sieltä pystyy sitten makselemaan vaikkapa niihin elämyksiin kuuluvia reissuja tai tietysti jos pesukone haluaa hajota, niin sellainen sitten. Järkevää ja tavoitteellista säästämistä pitäisi harkita enemmän ja ruveta oikeasti lykkäämään joka kuukausi edes pienen summan tavoitetilille.
Ehkä tärkeimmäksi tavoitteeksi olen laittanut hyvän olon lahjoituksen läheisille, josta päästäisiin sitten aiheeseen joulu, joka on yksi suurimpia kulutusjuhlia. Siitä teen oman postauksen myöhemmin, mutta pääasiassa tarkoitan hyvän olon lahjoituksella sitä, että joskus voi vapaa-iltansa käyttää käymällä pitämässä seuraa pikkuveljelleen tai äidilleen, kun kumpikin heistä asuu yksin. Tai että mummolassa piha odottaa haravoijaa ja käy siellä hieman huhkimassa pelkästä auttamisen ilosta. Laskisin tälläisen kuuluvaksi minimalistiseen ajatteluun, sillä yleensähän äitienpäivänä viedään ehkä kukkanen ja rasia suklaata. Meillä äitienpäivänä perattiin mummon kukkapenkki 'lahjana'. Jokainen voisi siis miettiä, että tarvitseeko sitä aina käydä kaupassa ostamassa jotain ilahduttakseen muita vai voisiko lahja olla jotain tärkeämpää, kuten yhdessäolo jonkun ihmisen kanssa tai tämän konkreettinen auttaminen jossain asiassa - kuten vaikkapa se pihan haravointi tai kukkapenkin perkaus.
keskiviikko 30. lokakuuta 2013
Vanha ja uusi koti
Kutsun omaa kämppääni kodikseni. Viihdyn täällä ja vaikka rakastankin äitiäni, en osaa kutsua hänen taloaan kodiksi. Muutimme ollessani nuorempi muutamia kertoja, joten äidin nykyinen koti ei vain tunnu itselleni paikalta, jota voisi kutsua 'lapsuudenkodiksi'. Sellaista minulla ei kai edes ole.
Kuitenkin halusin tuoda esille minun ja äitini erilasuuden tavaroiden suhteen. Pyrin olemaan hyvin minimalistinen tavaroideni suhteen. Roinanvähennys jatkuu edelleen ja niin poispäin. Olemme äitini kanssa kuin yö ja päivä - hänessä asuu pieni tavarahamsteri. Olen joskus miettinyt, mistä tämä kaipuu avarampaan tilaan ja tavarattomuuteen johtuu. Ehkä se tuleekin perheenjäseneltä! En pidä todellakaan liiasta tavarasta ja riittää, että yksi paikka on täynnä roinaa, jonka itse katson tarpeettomaksi. Toisaalta vanhemmilla ihmisillä on ehkäpä enemmän niitä tunnearvoisia esineitä, joita itsellä ei vielä niin ole tai joista on hyvinkin helppo luopua.
Ehkä se minimalistikärpänen kurkisteli ikkunan raosta asuessani vielä äidin luona ja kävi puraisemassa olkavarttani, mutta unohti äitini välistä. Kauhistelemme toistemme tapoja. Äitini ei voi ymmärtää miksi haluan luopua tavaroista ja minä en voi ymmärtää miksi hän kerää sitä ympärilleen. Maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta tämä on jo huvittanut itseäni jonkin aikaa. Ehkä se on totta, että lapset koittavat olla mahdollisimman erilaisia kuin vanhempansa. Tai yksinkertaisesti nauttivat vain erilaisista asioista koittamatta olla mitään sen kummempaa.
Kuitenkin halusin tuoda esille minun ja äitini erilasuuden tavaroiden suhteen. Pyrin olemaan hyvin minimalistinen tavaroideni suhteen. Roinanvähennys jatkuu edelleen ja niin poispäin. Olemme äitini kanssa kuin yö ja päivä - hänessä asuu pieni tavarahamsteri. Olen joskus miettinyt, mistä tämä kaipuu avarampaan tilaan ja tavarattomuuteen johtuu. Ehkä se tuleekin perheenjäseneltä! En pidä todellakaan liiasta tavarasta ja riittää, että yksi paikka on täynnä roinaa, jonka itse katson tarpeettomaksi. Toisaalta vanhemmilla ihmisillä on ehkäpä enemmän niitä tunnearvoisia esineitä, joita itsellä ei vielä niin ole tai joista on hyvinkin helppo luopua.
Ehkä se minimalistikärpänen kurkisteli ikkunan raosta asuessani vielä äidin luona ja kävi puraisemassa olkavarttani, mutta unohti äitini välistä. Kauhistelemme toistemme tapoja. Äitini ei voi ymmärtää miksi haluan luopua tavaroista ja minä en voi ymmärtää miksi hän kerää sitä ympärilleen. Maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta tämä on jo huvittanut itseäni jonkin aikaa. Ehkä se on totta, että lapset koittavat olla mahdollisimman erilaisia kuin vanhempansa. Tai yksinkertaisesti nauttivat vain erilaisista asioista koittamatta olla mitään sen kummempaa.
tiistai 29. lokakuuta 2013
Kosmetiikka
Erään blogin postauksessa oli asiaa ulkonäköodotuksista. Kommentoinkin tekstiä, mutta ajattelin kirjoittaa nyt itse postauksen hieman asiaa sivuten ainakin. Nimittäin kosmetiikasta ja sen käytöstä, sekä ajatuksesta voisiko sen vähentää lähes kokonaan pois elämästään.
Käytän kosmetiikkaa ikäisiäni vähemmän. Päivittäisiin meikkirutiineihin kuuluu päivävoide, meikkivoide, peitevoide, puuteri ja ripsari. Joskus ripsarin jätän pois. Silti käydessäni juuri vähän aika sitten kylpyhuoneen peilikaappia läpi, huomasin miten paljon silti vielä niitä kaikkia purkkeja ja purnukoita olikaan. Tietysti ylimääräiset hammastahnat eivät haittaa ja shampoota, sekä hoitoaineita olen saanut ja niitä tarvitsenkin kun kuljen välillä joko isäni taikka äitini luo viikonloppuisin. Eniten ihmettelin kaikkia rasvapurkkeja. Olen äärimmäisen laiska kosteuttamaan kehoani, joten hivenen ne huvittivat. Viimeisetkin hiustuotteet saivat kaapista häädön. En laita hiuksiani, en tarvitse moisia.
Kuitenkin ajatus ilman meikittä kouluun lähtemisestä hirvittää. Toisaalta olen hyvin huolestunut muiden mielipiteistä itseäni kohtaan, joten itselle se on suuri kynnys heittää meikkausrutiinit sivuun ja mennä omalla luonnollisella naamalla oppitunneille. Kun se naama ei joka päivä kovin kaunis ole, ihoni kärsii pintakuivuuden lisäksi rasvaisuudesta ja on lähes auttamatta koko ajan tukossa. Toisaalta jos olisin kokonaan ilman meikkiä ja vain puhdistaisin säännöllisesti kasvojeni ihoa, auttaisikohan se? En tiedä.
Ulkonäköpaineet ovat nykymaailmassa niin kovat, pitäisi olla kaunis ja nätti ja nuori ja kaikkea mitä mainokset sanovat. Olen onnistunut torjumaan mainoksista kaiken muun paitsi ihmisten sileät ja kauniit ihot. Miksei minulla ole sellaista? Tai miksen ole laiha ja kaunis? Tämä on kyllä pahin itsetunnon romuttaja. Sitäpaitsi jos haluan olla laiha, muutaman sadan metrin päässä on oiva lenkkilypaikka. Taitaa olla enemmänkin siis laiskuudesta kiinni tuo.
Olen aina pitänyt siitä kiinni ja tulen pitämään, että kunhan pääsen näiden pahimpien nuoresta aikuiseksi kasvamisen vuosista ohi, rauhoittuu ihonikin sen myötä. Ainakin toivottavasti. Sitten voisin luopua kokonaan meikkaamisestakin ja olla vain oma luonnollinen itseni. Sitä odotellessa koitan puhua itselleni järkeä. Miksi pitäisi esittää kauniimpaa kuin oikeasti on, koska loppujenlopuksi jos teemme sen vain miellyttääksemme ehkä tulevaa kumppaniamme, näkee tämä meidät kuitenkin meikittä yöllä nukkumaan mennessä. Että se siitä vaivasta sitten.
Käytän kosmetiikkaa ikäisiäni vähemmän. Päivittäisiin meikkirutiineihin kuuluu päivävoide, meikkivoide, peitevoide, puuteri ja ripsari. Joskus ripsarin jätän pois. Silti käydessäni juuri vähän aika sitten kylpyhuoneen peilikaappia läpi, huomasin miten paljon silti vielä niitä kaikkia purkkeja ja purnukoita olikaan. Tietysti ylimääräiset hammastahnat eivät haittaa ja shampoota, sekä hoitoaineita olen saanut ja niitä tarvitsenkin kun kuljen välillä joko isäni taikka äitini luo viikonloppuisin. Eniten ihmettelin kaikkia rasvapurkkeja. Olen äärimmäisen laiska kosteuttamaan kehoani, joten hivenen ne huvittivat. Viimeisetkin hiustuotteet saivat kaapista häädön. En laita hiuksiani, en tarvitse moisia.
Kuitenkin ajatus ilman meikittä kouluun lähtemisestä hirvittää. Toisaalta olen hyvin huolestunut muiden mielipiteistä itseäni kohtaan, joten itselle se on suuri kynnys heittää meikkausrutiinit sivuun ja mennä omalla luonnollisella naamalla oppitunneille. Kun se naama ei joka päivä kovin kaunis ole, ihoni kärsii pintakuivuuden lisäksi rasvaisuudesta ja on lähes auttamatta koko ajan tukossa. Toisaalta jos olisin kokonaan ilman meikkiä ja vain puhdistaisin säännöllisesti kasvojeni ihoa, auttaisikohan se? En tiedä.
Ulkonäköpaineet ovat nykymaailmassa niin kovat, pitäisi olla kaunis ja nätti ja nuori ja kaikkea mitä mainokset sanovat. Olen onnistunut torjumaan mainoksista kaiken muun paitsi ihmisten sileät ja kauniit ihot. Miksei minulla ole sellaista? Tai miksen ole laiha ja kaunis? Tämä on kyllä pahin itsetunnon romuttaja. Sitäpaitsi jos haluan olla laiha, muutaman sadan metrin päässä on oiva lenkkilypaikka. Taitaa olla enemmänkin siis laiskuudesta kiinni tuo.
Olen aina pitänyt siitä kiinni ja tulen pitämään, että kunhan pääsen näiden pahimpien nuoresta aikuiseksi kasvamisen vuosista ohi, rauhoittuu ihonikin sen myötä. Ainakin toivottavasti. Sitten voisin luopua kokonaan meikkaamisestakin ja olla vain oma luonnollinen itseni. Sitä odotellessa koitan puhua itselleni järkeä. Miksi pitäisi esittää kauniimpaa kuin oikeasti on, koska loppujenlopuksi jos teemme sen vain miellyttääksemme ehkä tulevaa kumppaniamme, näkee tämä meidät kuitenkin meikittä yöllä nukkumaan mennessä. Että se siitä vaivasta sitten.
maanantai 28. lokakuuta 2013
Ihanan kamala ostaminen
Olen huomannut ostokäytökseni muuttuneen muutaman vuoden aikana melko rajustikin. Ennen laitoin nuorena kaikki rahat ajattelematta menemään, ostin juttuja joita en oikeasti tarvinnut ja joita en edes käyttänyt. Kuten vaikkapa luomivärisetti. Ihmisenä, joka meikkaa hyvin vähän oli se täysin turha ostos. En edes osaa käyttää luomivärejä. Ajattelin 'että no, nyt on hyvää aikaa opetella'. Ja kattia kanssa.
Nykyään olen hyvinkin tarkka mitä ostan. Se on ollut jo ennen minimalistisen ajattelutavan löytämistä. Joskus kun jopa saatan tarvita oikeasti jotain, lykkään ostoksiani aina vain edemmäs ja edemmän. 'Kyllä näillä kengillä vielä pärjää' on hieman koominen ajatus, kun kenkien pohjassa on sentti kertaa sentti reikä ja kaikki vesi tulee läpi. Mutta ei, ei millään haluaisi laittaa rahaa kenkiin, ajattelee vielä pärjäävänsä ja ostotapahtumasta tulee jopa ahdistava ajatus, kun sitä oikein venyttää. Kaikki se vaiva mikä täytyy käyttää uusien kenkien ostamiseen, koluta kaikki kaupat läpi, kappas omaa kokoa ei ollutkaan, väri on väärä, malleja ei ole... Huoh.
Ostamisesta on tullut siis melko kamalaa. En saa siitä läheskään ollenkaan nautintoa, vain joskus ja harvoin kun teen oikein niin hyvän ostoksen, että hymyilyttää pitkän aikaa, sillä tavara on tarpeellinen, kestävä ja varmasti tulee käyttöön. Tietysti jos ostokohteena on huvitukset tai kulttuuri, on se leffalipun ostaminen nautinnollisempaa, kun pieni paperiläpyskä on pieni pahe siitä, että saa jotain niinkin mahtavaa kokea aisteillaan.
Ruuan ostaminen on niin ja näin, ostan vain tarpeellista, enkä siitä sen kummemmin nauti. Minimaallisesti koitan siinäkin mennä, ruoka on tylsää ja puuduttavaa. Ulkona syöminen on mukavempaa hyvässä seurassa, harmi että sitä seuraa ei aina ole saatavilla taikka varaa lähteä edes Arnoldsiin bagelille.
Nykyään olen hyvinkin tarkka mitä ostan. Se on ollut jo ennen minimalistisen ajattelutavan löytämistä. Joskus kun jopa saatan tarvita oikeasti jotain, lykkään ostoksiani aina vain edemmäs ja edemmän. 'Kyllä näillä kengillä vielä pärjää' on hieman koominen ajatus, kun kenkien pohjassa on sentti kertaa sentti reikä ja kaikki vesi tulee läpi. Mutta ei, ei millään haluaisi laittaa rahaa kenkiin, ajattelee vielä pärjäävänsä ja ostotapahtumasta tulee jopa ahdistava ajatus, kun sitä oikein venyttää. Kaikki se vaiva mikä täytyy käyttää uusien kenkien ostamiseen, koluta kaikki kaupat läpi, kappas omaa kokoa ei ollutkaan, väri on väärä, malleja ei ole... Huoh.
Ostamisesta on tullut siis melko kamalaa. En saa siitä läheskään ollenkaan nautintoa, vain joskus ja harvoin kun teen oikein niin hyvän ostoksen, että hymyilyttää pitkän aikaa, sillä tavara on tarpeellinen, kestävä ja varmasti tulee käyttöön. Tietysti jos ostokohteena on huvitukset tai kulttuuri, on se leffalipun ostaminen nautinnollisempaa, kun pieni paperiläpyskä on pieni pahe siitä, että saa jotain niinkin mahtavaa kokea aisteillaan.
Ruuan ostaminen on niin ja näin, ostan vain tarpeellista, enkä siitä sen kummemmin nauti. Minimaallisesti koitan siinäkin mennä, ruoka on tylsää ja puuduttavaa. Ulkona syöminen on mukavempaa hyvässä seurassa, harmi että sitä seuraa ei aina ole saatavilla taikka varaa lähteä edes Arnoldsiin bagelille.
sunnuntai 27. lokakuuta 2013
100 tavaraa kevyempi olo
Olen itsekin tarttunut tuohon 100 tavaran vähentämishaasteeseen. En siis yritä vähentää tavaroitani vain sataan, vaan vähentää niitä sata. Projekti on ollut käynnissä jo muutaman kuukauden, menen listallani kohdassa 37. Ei siis kovinkaan hyvin omasta mielestäni. Tosin en laske neljää pois annettavaa lautasta kuin yhdeksi kohdaksi tai kosmetiikkavarastojen tyhjentämistä. Mutta jos käytän parin kuukauden välein shampoon pois, lasken ne aina yhdeksi, sillä siinä välissä on ollut aikaa.
Kuinka moni muu on tarttunut tähän haasteeseen? Tietysti hieman hassua kysyä, kun blogi on ollut vasta näin vähän aikaa pystyssä, mutta aina voi kommenttia heittää myöhemminkin. Omasta mielestäni tämä on ihan mukava ja opettavainen haaste. Kun miettii että ne 100 tavaraa on napsaistava JOSTAKIN, niin äkkiä mielikuvitus alkaa lentämään, että mistä kaikkialta ei ole katsonutkaan. Harvemmin nimittäin ehkä keittiötarvikelaatikkoa tulee katseltua sillä silmällä, kun kuvittele tarvitsevansa kolme pullasutia tai muuta vastaavaa. Tietysti on asioita, joista saattaa jotain vielä tehdä tai niitä tarvita - kuten paperisia muffinivuokia. Hieman kyllä laittaa siinä kohtaa mietityttämään, että olen saanut ne joululahjaksi, enkä ole vieläkään käyttänyt pois. Tulenko siis koskaan niitä käyttämään, etenkin kun omistan jo silikoniset? Niinpä niin.
Joskus tulee turhautuminen, että enhän saa millään kokoon 100 tavaraa! Väitän tätä nyt vain laiskuudeksi. Pyh ja pah, tietysti saan, kunhan vain keskittyisin asiaan! Joskus eteneminen on vain hidasta ja vaikka juuri heitin silppurikasaan ison pinon paperia, se lasketaan vain yhdeksi. Tietysti listalla se näyttää pieneltä, mutta jos oikein miettii, niin kyllähän siinä oli aika paljon paperia. Projekti siis jatkunee
Kuinka moni muu on tarttunut tähän haasteeseen? Tietysti hieman hassua kysyä, kun blogi on ollut vasta näin vähän aikaa pystyssä, mutta aina voi kommenttia heittää myöhemminkin. Omasta mielestäni tämä on ihan mukava ja opettavainen haaste. Kun miettii että ne 100 tavaraa on napsaistava JOSTAKIN, niin äkkiä mielikuvitus alkaa lentämään, että mistä kaikkialta ei ole katsonutkaan. Harvemmin nimittäin ehkä keittiötarvikelaatikkoa tulee katseltua sillä silmällä, kun kuvittele tarvitsevansa kolme pullasutia tai muuta vastaavaa. Tietysti on asioita, joista saattaa jotain vielä tehdä tai niitä tarvita - kuten paperisia muffinivuokia. Hieman kyllä laittaa siinä kohtaa mietityttämään, että olen saanut ne joululahjaksi, enkä ole vieläkään käyttänyt pois. Tulenko siis koskaan niitä käyttämään, etenkin kun omistan jo silikoniset? Niinpä niin.
Joskus tulee turhautuminen, että enhän saa millään kokoon 100 tavaraa! Väitän tätä nyt vain laiskuudeksi. Pyh ja pah, tietysti saan, kunhan vain keskittyisin asiaan! Joskus eteneminen on vain hidasta ja vaikka juuri heitin silppurikasaan ison pinon paperia, se lasketaan vain yhdeksi. Tietysti listalla se näyttää pieneltä, mutta jos oikein miettii, niin kyllähän siinä oli aika paljon paperia. Projekti siis jatkunee
lauantai 26. lokakuuta 2013
Wroom
Auto. 15-vuotiaana tehty päätökseni on pitänyt - en aja ajokorttia, enkä hanki autoa. Enkä ole vielä katunut päivääkään tuota päätöstä. Itselleni neljällä renkaalla kulkeva kapistus on täysi turhake. Mihin minä sellaista tarvitsisin? Toki asun lähes keskustassa ja korttelin kulman takana odottaa 10 eri bussia kysyen, että mihis lähettäisiin. Kauppa on kävelymatkan päässä, hieman pidemmälle voi aina polkaista pyörällä (paitsi etten omista sellaista enää). En myöskään harrasta mitään, johon välineiden kuljettamiseen tarvittaisiin autoa ja koska ympärilläni ei ole omaa perhettä, ei ketään tarvitse kuskata mihinkään.
Tässä iässä autottomuus on siis helppoa. Osittain sekin on osasyynä, että pelkään hieman liikenteessä menoa. Tai ainakin noita ärsyttäviä viilipurkkeja, mopoautoiksi niitä kai kutsutaan. Haluaisin joskus ravistaa niiden lasten vanhempia, jotka ovat ostaneet moisen vaarallisen melupesäkkeen. Eikö olisi voinut odottaa vielä pari vuotta ja ostaa sitä autoa suoraan? Tosin tiedän sen, että joillekuille matka kouluun voi olla hankala, vanhemmat kyllästyneitä kuskaamaan lastaan joka harrastukseen jne. Mutta kaikkialle kymmenen kilometrin säteellä kyllä taitaa silti päästä pyörällä.
Ajattelin elää autotonta elämää niin pitkälle kuin voin. Opiskeluni ovat vielä kesken ja tulevaisuuden työstä ei ole vielä tietoakaan. En tiedä mitä tulen tekemään 'isona', mutta toivottavasti en ainakaan tarvitse siihen autoa. Ajatuskin jonkin niin ison ja rahaa syövän tavaran omistamisesta ahdistaa. Niin kauan kun joukkoliikenneyhteydet ovat hyvät ja lähellä, käytän niitä ahkerasti. Juna-asemallekin tallustaa tästä noin 20 minuuttia. Kaikille ei ehkä tälläinen keskustaelämä sovi, mutta itselle se oli yksi tärkeä kriteeri asuntoa haettaessa. En halunnut joutua heti autokouluun ja pistämään kaikki rahani nelipyöräiseen. Auto on siis täysin turhake itselle ja olen onnellinen, kun sitä ei tarvitse omistaa. Maksan mieluummin mukisematta 60 euroa kuukaudessa, että pääsen kulkemaan maakuntani sisällä kuukauden aikana bussilla ihan miten paljon haluan.
Tässä iässä autottomuus on siis helppoa. Osittain sekin on osasyynä, että pelkään hieman liikenteessä menoa. Tai ainakin noita ärsyttäviä viilipurkkeja, mopoautoiksi niitä kai kutsutaan. Haluaisin joskus ravistaa niiden lasten vanhempia, jotka ovat ostaneet moisen vaarallisen melupesäkkeen. Eikö olisi voinut odottaa vielä pari vuotta ja ostaa sitä autoa suoraan? Tosin tiedän sen, että joillekuille matka kouluun voi olla hankala, vanhemmat kyllästyneitä kuskaamaan lastaan joka harrastukseen jne. Mutta kaikkialle kymmenen kilometrin säteellä kyllä taitaa silti päästä pyörällä.
Ajattelin elää autotonta elämää niin pitkälle kuin voin. Opiskeluni ovat vielä kesken ja tulevaisuuden työstä ei ole vielä tietoakaan. En tiedä mitä tulen tekemään 'isona', mutta toivottavasti en ainakaan tarvitse siihen autoa. Ajatuskin jonkin niin ison ja rahaa syövän tavaran omistamisesta ahdistaa. Niin kauan kun joukkoliikenneyhteydet ovat hyvät ja lähellä, käytän niitä ahkerasti. Juna-asemallekin tallustaa tästä noin 20 minuuttia. Kaikille ei ehkä tälläinen keskustaelämä sovi, mutta itselle se oli yksi tärkeä kriteeri asuntoa haettaessa. En halunnut joutua heti autokouluun ja pistämään kaikki rahani nelipyöräiseen. Auto on siis täysin turhake itselle ja olen onnellinen, kun sitä ei tarvitse omistaa. Maksan mieluummin mukisematta 60 euroa kuukaudessa, että pääsen kulkemaan maakuntani sisällä kuukauden aikana bussilla ihan miten paljon haluan.
perjantai 25. lokakuuta 2013
Pahin painajainen
Ai mikäkö on pahin painajainen? No vaatekaappi tietenkin! Voi miten usein siihen törmääkään, kun joku repii vaatekaappinsa lattialle, polkee jalkaansa ja valittaa, ettei täällä ole mitään puettavaa! Omasta näkökulmastani se on huvittavaa. Riepuja ja rättejä on vaikka millä mitalla ja silti ei keksi päällepantavaa?
Itselläni ei koskaan ole ollut hurjia määriä vaatteita. Lähes kaikki vaatekappaleeni ovat vuoden aikana ahkerasti käytössä ja suurinosa on niistä sopinut jollain tavoin yhteenkin. Jos joki on jäänyt käyttämättä, olen kerran vuodessa käynyt rätit läpi ja myynyt/antanut/heittänyt pois sellaiset, joita en tarvitse taikka käytä.
Muuttaessani asumaan yksin, en tuonut vanhaa vaatekaappiani mukana, vaan asunnossa oli valmiina pieni kaappi tangolla. Sinne olen viskannut kaikki neuleet ja takit henkareihin. Säilytystilaa etsiessäni mietin, että millaista oikein kaipaan ja mihin saa myös koulukirjojen ja tavaroiden ohella vaatteetkin. Päädyin ostamaan valkoisen hyllykön, jossa on 16 'lokeroa' ja niihin voisi ostaa myös sopivat laatikot - tiedättehän, sellaiset tilanjakajat? Tällä hetkellä laatikkoja on neljä ja yksi ilta taas se minimalistikärpänen tuli ja puraisi. Laatikoista kolme on vaatteille - yhdessä on topit/t-paidat ja kaikki housut, toisessa alusvaatteet ja kolmannessa yöpaidat. Neljännen laatikon siis tyhjensin ja täytin harrastuksellani, postikorteilla ja asettelin erikseen tähän hyllykköön pois 'vaaterivistä'. 19-vuotiaan vaatteet mahtuvat kolmeen laatikkoon? Kyllä.
Osittain vaatteideni pieni lukumäärä johtuu siitä, että en ole koskaan ollut hirveästi muodin perään tai haaveillut uusista paidoista ja farkuista joka kuukausi. Kotona asuessa uusia vaatteita ostettiin ehkä kerran vuodessa ja melko pitkälle äidin sana oli painavasti mukana. Olen kiitollinen tästä. Teini-iän perusangstin ohella en koskaan ehtinyt tuhota vaatekaappiani järkyttäväksi, vaikka sen värimaailma olikin hyvin tummanpuhuva. Muutaman vuoden takaisesta mustista vaatteista jäljellä on tasan 0 - nykyään pukeudun hyvin luonnonläheisesti, ruskeaa, valkoista, harmaata ja tummansinistä.
Vaatteitaan miettiessä kannattaa aloittaa siitä, mikä väri sopii itselle, mitä käyttää eniten ja mistä tykkää. Välttämättä se 100€ joulunpunainen pusero ei ole oma juttu, vaikka kuinka oli hienosta liikkeestä ja vaikka kuinka ystävät olivat kehuneet sitä päälläsi, kun ostit sen. Aloita yksinkertaisesti. Ota lempihoususi tai lempipaitasi esille, aseta se eteesi vaikka sängylle. Kolua muu vaatekaappi läpi ja yhdistä tähän yhteen vaatekappaleeseen muita vaatteita, kunnes saat aikaiseksi asukokonaisuuden, jossa tiedät viihtyväsi, pidät siitä ja se on juuri sinua, eikä ketään muuta. Tämän yhden kokonaisuuden ympärille on helppo koota muita. Jos vaihtaisitkin paidan toiseksi tai kokeilisit sopisiko tämä huivi tämän asun kanssa? Merkitse ylös kuinka monta toimivaa asua saat vain yhden lempivaatteesi ympärille. Jos tuntuu, että et yhtään, vaihda lempivaatetta, jos se ei ollutkaan niin hyvä tai mieti, mättääkö vaatekaapissasi jokin pahasti.
Tietyt vaatteet kannattaa käydä harkinnalla läpi. Työ- ja juhlavaatteet ovat tälläisiä. Työvaatteita harvemmin tullaan heittämään pois (ellet sitten ole lopettanut siinä paikassa, jossa olet ollut töissä), mutta joskus työasu saattaa olla melko vapaa. Jos näin on, kokoa työvaatteesi samalla idealla nykyisestä vaatekaapistasi. Ota se mukavin paita esille, jossa viihdyt töissä ja kokoa sen ympärille muutama toimiva kokonaisuus (ja kannattaa se paitakin välillä vaihtaa, jos et viihdy siinä viittä päivää viikossa putkeen). Juhlavaatteissa kannattaa olla tarkkana. Millaisissa juhlissa yleensä käyt? Yksinkertainen musta mekko menee lähes juhlaan kuin juhlaan. Tai kuten allekirjoitaneella, kauluspaita ja housut. Tosin en juhli paljoa, en porukalla ja viimeksi olen tainnut käydä hautajaisissa pari vuotta sitten.
Kengät, laukut ja asusteet. Sanotaan että naisella ei voi olla liikaa kenkiä? No kyllä voi! Itselläni on tällä hetkellä kahdet mustat nilkkurit ja harkitsen vakavasti toisen parin myymistä. Ne eivät sovi nykyiseen tyyliini ja mitä teen kaksilla samanlaisilla kengillä? Etenkin kun nämä toiset ovat hieman epämukavemmat, korkeammat ja kaupunkini mukulakivet eivät kyllä sovellu niille. Jep, suutarin kautta vaihdattamaan kantalaput ja kirpputorille. Laukkuja omistan vain yhden, Puman mustan 'koulu'laukun. Olen katsonut sen kätevimmäksi vaihtoehdoksi ja koska en juhli, en myöskään omista pientä juhlalaukkua. Sitäpaitsi koulukirjat painavat ja haluan niille hyvän laukun, johon ne myös mahtuvat. Ja kyllä, sama laukku kulkee mukanani myös kaupungille mentäessä. Tosin ehkä ikäni vaikuttaa tähän. Voin vielä kulkea laukkuni kanssa aiheuttamatta kulmien kohotusta, sillä olenhan opiskelija. En kaipaa kymmentä erilaista käsveskaa kymmeneen eri tilanteeseen. Asusteita en edes käytä. En osaa käyttää koruja saatikka huiveja. Niistä minun on hankala sanoa taikka neuvoa mitään. Heitän kuitenkin yhden kysymyksen teille - miksi ihmiset pitävät ohuita huiveja sisätiloissa? Onko se vain ulkonäön takia? Itse en koskaan ole moisia omistanut, täysiä turhakkeita mielestäni. Mutta kuka tykkää mistäkin.
En nyt lähde tähän listaamaan jokaista vaatekappalettani, sillä oma vähennysprojektini on vielä kesken. Olen tässä myös pudottanut painoani matkan varrella huomaamatta ja tullut siihen tulokseen, että tämän syksyn trenssitakin on lähdettävä ja uuden metsästyksen on aloitettava. Takki kun on jäänyt liian isoksi ja monessa pesussa ehtinyt jo haalistua ja menettää väriään. Talvitakin käyttöönottoa pelkään. Entä jos sekin on jäänyt liian isoksi? Tästä syystä lähes koko vaatekaappini onkin uudistunut lyhyen ajan sisällä. Onneksi kuitenkin olen osannut ostaa kaikkea maltilla ja pikkuhiljaa. Vaikka meinasihan niiden kesäkenkien ostamisessa mennä hermo. Muutamat ballerinaparit ostin ja kaikki joutivat roskikseen.Tennareiden myötä olen saanut kulkea jo pari kuukautta rauhassa, en astu niitä vinoon, eivätkä ne hajoa heti ensimmäisen kävelykerran jälkeen. Olisi pitänyt jo heti satsata niihin, eikä kitsastella monilla viiden euron kangasläpysköillä.
Itselläni ei koskaan ole ollut hurjia määriä vaatteita. Lähes kaikki vaatekappaleeni ovat vuoden aikana ahkerasti käytössä ja suurinosa on niistä sopinut jollain tavoin yhteenkin. Jos joki on jäänyt käyttämättä, olen kerran vuodessa käynyt rätit läpi ja myynyt/antanut/heittänyt pois sellaiset, joita en tarvitse taikka käytä.
Muuttaessani asumaan yksin, en tuonut vanhaa vaatekaappiani mukana, vaan asunnossa oli valmiina pieni kaappi tangolla. Sinne olen viskannut kaikki neuleet ja takit henkareihin. Säilytystilaa etsiessäni mietin, että millaista oikein kaipaan ja mihin saa myös koulukirjojen ja tavaroiden ohella vaatteetkin. Päädyin ostamaan valkoisen hyllykön, jossa on 16 'lokeroa' ja niihin voisi ostaa myös sopivat laatikot - tiedättehän, sellaiset tilanjakajat? Tällä hetkellä laatikkoja on neljä ja yksi ilta taas se minimalistikärpänen tuli ja puraisi. Laatikoista kolme on vaatteille - yhdessä on topit/t-paidat ja kaikki housut, toisessa alusvaatteet ja kolmannessa yöpaidat. Neljännen laatikon siis tyhjensin ja täytin harrastuksellani, postikorteilla ja asettelin erikseen tähän hyllykköön pois 'vaaterivistä'. 19-vuotiaan vaatteet mahtuvat kolmeen laatikkoon? Kyllä.
Osittain vaatteideni pieni lukumäärä johtuu siitä, että en ole koskaan ollut hirveästi muodin perään tai haaveillut uusista paidoista ja farkuista joka kuukausi. Kotona asuessa uusia vaatteita ostettiin ehkä kerran vuodessa ja melko pitkälle äidin sana oli painavasti mukana. Olen kiitollinen tästä. Teini-iän perusangstin ohella en koskaan ehtinyt tuhota vaatekaappiani järkyttäväksi, vaikka sen värimaailma olikin hyvin tummanpuhuva. Muutaman vuoden takaisesta mustista vaatteista jäljellä on tasan 0 - nykyään pukeudun hyvin luonnonläheisesti, ruskeaa, valkoista, harmaata ja tummansinistä.
Vaatteitaan miettiessä kannattaa aloittaa siitä, mikä väri sopii itselle, mitä käyttää eniten ja mistä tykkää. Välttämättä se 100€ joulunpunainen pusero ei ole oma juttu, vaikka kuinka oli hienosta liikkeestä ja vaikka kuinka ystävät olivat kehuneet sitä päälläsi, kun ostit sen. Aloita yksinkertaisesti. Ota lempihoususi tai lempipaitasi esille, aseta se eteesi vaikka sängylle. Kolua muu vaatekaappi läpi ja yhdistä tähän yhteen vaatekappaleeseen muita vaatteita, kunnes saat aikaiseksi asukokonaisuuden, jossa tiedät viihtyväsi, pidät siitä ja se on juuri sinua, eikä ketään muuta. Tämän yhden kokonaisuuden ympärille on helppo koota muita. Jos vaihtaisitkin paidan toiseksi tai kokeilisit sopisiko tämä huivi tämän asun kanssa? Merkitse ylös kuinka monta toimivaa asua saat vain yhden lempivaatteesi ympärille. Jos tuntuu, että et yhtään, vaihda lempivaatetta, jos se ei ollutkaan niin hyvä tai mieti, mättääkö vaatekaapissasi jokin pahasti.
Tietyt vaatteet kannattaa käydä harkinnalla läpi. Työ- ja juhlavaatteet ovat tälläisiä. Työvaatteita harvemmin tullaan heittämään pois (ellet sitten ole lopettanut siinä paikassa, jossa olet ollut töissä), mutta joskus työasu saattaa olla melko vapaa. Jos näin on, kokoa työvaatteesi samalla idealla nykyisestä vaatekaapistasi. Ota se mukavin paita esille, jossa viihdyt töissä ja kokoa sen ympärille muutama toimiva kokonaisuus (ja kannattaa se paitakin välillä vaihtaa, jos et viihdy siinä viittä päivää viikossa putkeen). Juhlavaatteissa kannattaa olla tarkkana. Millaisissa juhlissa yleensä käyt? Yksinkertainen musta mekko menee lähes juhlaan kuin juhlaan. Tai kuten allekirjoitaneella, kauluspaita ja housut. Tosin en juhli paljoa, en porukalla ja viimeksi olen tainnut käydä hautajaisissa pari vuotta sitten.
Kengät, laukut ja asusteet. Sanotaan että naisella ei voi olla liikaa kenkiä? No kyllä voi! Itselläni on tällä hetkellä kahdet mustat nilkkurit ja harkitsen vakavasti toisen parin myymistä. Ne eivät sovi nykyiseen tyyliini ja mitä teen kaksilla samanlaisilla kengillä? Etenkin kun nämä toiset ovat hieman epämukavemmat, korkeammat ja kaupunkini mukulakivet eivät kyllä sovellu niille. Jep, suutarin kautta vaihdattamaan kantalaput ja kirpputorille. Laukkuja omistan vain yhden, Puman mustan 'koulu'laukun. Olen katsonut sen kätevimmäksi vaihtoehdoksi ja koska en juhli, en myöskään omista pientä juhlalaukkua. Sitäpaitsi koulukirjat painavat ja haluan niille hyvän laukun, johon ne myös mahtuvat. Ja kyllä, sama laukku kulkee mukanani myös kaupungille mentäessä. Tosin ehkä ikäni vaikuttaa tähän. Voin vielä kulkea laukkuni kanssa aiheuttamatta kulmien kohotusta, sillä olenhan opiskelija. En kaipaa kymmentä erilaista käsveskaa kymmeneen eri tilanteeseen. Asusteita en edes käytä. En osaa käyttää koruja saatikka huiveja. Niistä minun on hankala sanoa taikka neuvoa mitään. Heitän kuitenkin yhden kysymyksen teille - miksi ihmiset pitävät ohuita huiveja sisätiloissa? Onko se vain ulkonäön takia? Itse en koskaan ole moisia omistanut, täysiä turhakkeita mielestäni. Mutta kuka tykkää mistäkin.
En nyt lähde tähän listaamaan jokaista vaatekappalettani, sillä oma vähennysprojektini on vielä kesken. Olen tässä myös pudottanut painoani matkan varrella huomaamatta ja tullut siihen tulokseen, että tämän syksyn trenssitakin on lähdettävä ja uuden metsästyksen on aloitettava. Takki kun on jäänyt liian isoksi ja monessa pesussa ehtinyt jo haalistua ja menettää väriään. Talvitakin käyttöönottoa pelkään. Entä jos sekin on jäänyt liian isoksi? Tästä syystä lähes koko vaatekaappini onkin uudistunut lyhyen ajan sisällä. Onneksi kuitenkin olen osannut ostaa kaikkea maltilla ja pikkuhiljaa. Vaikka meinasihan niiden kesäkenkien ostamisessa mennä hermo. Muutamat ballerinaparit ostin ja kaikki joutivat roskikseen.Tennareiden myötä olen saanut kulkea jo pari kuukautta rauhassa, en astu niitä vinoon, eivätkä ne hajoa heti ensimmäisen kävelykerran jälkeen. Olisi pitänyt jo heti satsata niihin, eikä kitsastella monilla viiden euron kangasläpysköillä.
torstai 24. lokakuuta 2013
Tavaran vähentäminen
Olen itse enemmän taikka vähemmän aktiivisesti vähentänyt tavaroitani noin kolmisen vuotta. Se on ollut aina 'verissäni', että sitä roinaa ei saa vain olla liikaa tai jossain kohtaa se on ruvennut ahdistamaan ja siitä on päästävä eroon. Muutin tuossa viime kesänä elokuussa asumaan yksin, 21 neliömetrin yksiöön, joten sekin tietysti vaikutti paljon suuresta omakotitalosta muutettaessa. Kaikki tavarani urhoollisesti kuitenkin mahdutin näiden seinien sisään. Pian tuli ahdistus. Oli liian täyttä.
Puolen vuotta tilannetta katseltuani taisin tarttua toimeen ja ryhtyä raa'alla kädellä vähentämään tarpeetonta. Monet tavarat vein äitini pitämälle kirppispöydälle ja huonommat menivät sitten roskikseen. Jotakin taisin tarjota lähipiirille, mutta suurinosa meni pilkkahintaan myyntiin. Toisen roska on toisen aarre, niinhän sitä kai sanotaan.
Minimalismiin törmäsin sanana vasta parisen kuukautta sitten ja aloin ottamaan asiasta enemmän selvää. Nyt viime päivinä olen lueskellut aiheesta paljon ja saanut viimeinkin minimalistikärpäsen pureman. Tämä on se minun juttuni. Edelleen jatkan tasaisesti tavaran vähentämistä, ajattelupuoli onkin sitten monimutkaisempi. Siinä pitäisi kehittyä ja oivaltaa se syvin minimalistisuuden tarkoitus ja samalla ymmärtää mitä hyvä elämä on.
Kuitenkin, tavaroiden vähentäminen on ollut jo pitkään kohteenani ja tänään taas kasailin tavaroita lähinnä myyntiin tai eläimille tarjottavaksi (kauhtunut pyyhe on mitä oivallisin marsun makuualusta!), osa roskiin/paperikierrätykseen/silppuriin kun kävin osan tärkeistä papereistani läpi. Astiakaappi koki tyhjennystä sillä en koe tarvitsevani neljälle hengelle tarkoitettua astiastoa. Puolet siis pois. Toinen puoli tuli jätettyä vieraita varten, mutta noh, sellaisia yleensä harvemmin näkyy. Kerran vuodessa joku yöpyy luonani ja sitä varten olen ostanut oman rahin, eli kokoontaitettavan patjan. Joskus mietin, että mikä järki tuossakin suuressa mötikässä on, mutta kun ei sitä tiedä koska kaveri tulee yöpymään. En uskalla siis kyseenalaistaa vielä kaksoiskappaletta joillekin asioille.
Lyhyesti siis tänään lähti odottamaan jatkopaikkaansa
2 syvää lautasta
2 isoa lautasta
2 leipälautasta
1 kauhtunut pyyhe
1 tyhjentynyt kangaskori
kasa tuhottavia papereita
Tästä on hyvä jatkaa.
Puolen vuotta tilannetta katseltuani taisin tarttua toimeen ja ryhtyä raa'alla kädellä vähentämään tarpeetonta. Monet tavarat vein äitini pitämälle kirppispöydälle ja huonommat menivät sitten roskikseen. Jotakin taisin tarjota lähipiirille, mutta suurinosa meni pilkkahintaan myyntiin. Toisen roska on toisen aarre, niinhän sitä kai sanotaan.
Minimalismiin törmäsin sanana vasta parisen kuukautta sitten ja aloin ottamaan asiasta enemmän selvää. Nyt viime päivinä olen lueskellut aiheesta paljon ja saanut viimeinkin minimalistikärpäsen pureman. Tämä on se minun juttuni. Edelleen jatkan tasaisesti tavaran vähentämistä, ajattelupuoli onkin sitten monimutkaisempi. Siinä pitäisi kehittyä ja oivaltaa se syvin minimalistisuuden tarkoitus ja samalla ymmärtää mitä hyvä elämä on.
Kuitenkin, tavaroiden vähentäminen on ollut jo pitkään kohteenani ja tänään taas kasailin tavaroita lähinnä myyntiin tai eläimille tarjottavaksi (kauhtunut pyyhe on mitä oivallisin marsun makuualusta!), osa roskiin/paperikierrätykseen/silppuriin kun kävin osan tärkeistä papereistani läpi. Astiakaappi koki tyhjennystä sillä en koe tarvitsevani neljälle hengelle tarkoitettua astiastoa. Puolet siis pois. Toinen puoli tuli jätettyä vieraita varten, mutta noh, sellaisia yleensä harvemmin näkyy. Kerran vuodessa joku yöpyy luonani ja sitä varten olen ostanut oman rahin, eli kokoontaitettavan patjan. Joskus mietin, että mikä järki tuossakin suuressa mötikässä on, mutta kun ei sitä tiedä koska kaveri tulee yöpymään. En uskalla siis kyseenalaistaa vielä kaksoiskappaletta joillekin asioille.
Lyhyesti siis tänään lähti odottamaan jatkopaikkaansa
2 syvää lautasta
2 isoa lautasta
2 leipälautasta
1 kauhtunut pyyhe
1 tyhjentynyt kangaskori
kasa tuhottavia papereita
Tästä on hyvä jatkaa.
keskiviikko 23. lokakuuta 2013
Materia
Oletko koskaan pysähtynyt katsomaan ympärillesi asunnossasi ja miettinyt, että mihin tarvitset kaikkea sitä tavaraa? Tuottaako 10-hengelle tarkoitettu juhla-astiasto sinulle onnea, uusinta huutoa olevat lenkkarit (vaikka edellisetkin olisivat vielä käyttökunnossa?) tai kirjahyllyssä lepäävät jooga-oppaat, joihin et ole koskenutkaan, sillä samat ohjeet löydät internetistäkin? Niinpä. Ihminen ei tarvitse sitä kaikkea tavaraa ympärilleen ollakseen onnellinen. Oikeastaan, on käynyt ilmi ja täysin allekirjoitan myös tämän väitteen, että materia tekee meidät onnettomaksi.
Siksi kai minimalistisuutta ajatellessa ensimmäisenä mieleen tulee tavaran vähentäminen. Siitä onkin hyvä aloittaa. Kun ympärillä oleva roina vähenee ja tila avartuu, voi lähes hengittää paremmin ja ajatuksetkin kulkevat sutjakkaasti, eikä silmille ole kerralla liikaa ärsykkeitä. Eikö jokainen ole joskus sisustuslehdessä nähnyt avaran ja valoisan asunnon ja miettinyt, että kunpa itselläkin olisi samanlainen? Tuumasta toimeen sitten!
Tavaran vähentäminen voi olla toisille haasteellista, toisille helppoa. Tunnearvoiset esineet laittavat mietitityttämään eniten. Kuitenkin on hyvä muistaa, että vaikka antaisit tai myisit eteenpäin isoäidiltäsi saaman maljakon, ei se tarkoita, että vihaisit tätä ihmistä tai pitäisit häntä vähempiarvoisena kuin muita. Et vain tee sillä maljakolla mitään ja on täysin okei laittaa se eteenpäin jollekulle toiselle, joka ehkä saattaisi tarvita sitä. Muistot kuitenkin säilyvät, vaikka esineitä ei olisikaan niiden ympärillä.
Ajatusmalli 'tätä voisi käyttää myöhemmin jossain' tai 'teen tästä joskus jotain' ovat petollisia. Oletko tosiaan käyttänyt sitä monitoimikonetta, joka sekoittaa ja vatkaa kaiken puolestasi vai pitäisiköhän laitteelle keksiä uusi koti, kun se on jo viisi vuotta nököttänyt hyllynperällä? Tai ajattelitko oikeasti joskus tehdä siitä ylijäämätapetista syntymäpäiväkortteja, vaikket edes ole askarteluihminen tai et edes lähetä kortteja? Tässä kohtaa kannattaa ajatella realistisesti. Inhoat leipomista ja askartelua. Monitoimikone siis kirppikselle ja tapetinpalaset roskikseen. Enää nämä tavarat eivät muistuta sinua olemassa olollaan, mitä sinun _pitäisi_ tehdä. Kun ei pidä, sillä et voi vääntää itseäsi väkisin tekemään jotain mistä et pidä. Silloin eläisit jonkun muun elämää kuin omasi.
Nyky-yhteiskunta haluaa meidän vain ostavan ja ostavan lisää ja lisää ja vielä vähän lisää. Että talous pysyy kunnossa. Että näyttäisit kauniimmalla. Koska se nyt vain on muodikasta. Tietysti tarvitset tälläisen. Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Erikseen voisi kirjoittaa postauksen mainoksista, jotka ajavat meidät lähes tuhon partaalle ja ostelemaan kaikkea, mitä emme tarvitse. Palaan aiheeseen myöhemmin, sillä tämä postaus on kirjoitettu putkeen 20 minuutissa, päälimmäisten ajatusten ryöpyten näppäimistölle. Ehkä hengähdän ja mietin taas omaa asennettani materiaan.
Siksi kai minimalistisuutta ajatellessa ensimmäisenä mieleen tulee tavaran vähentäminen. Siitä onkin hyvä aloittaa. Kun ympärillä oleva roina vähenee ja tila avartuu, voi lähes hengittää paremmin ja ajatuksetkin kulkevat sutjakkaasti, eikä silmille ole kerralla liikaa ärsykkeitä. Eikö jokainen ole joskus sisustuslehdessä nähnyt avaran ja valoisan asunnon ja miettinyt, että kunpa itselläkin olisi samanlainen? Tuumasta toimeen sitten!
Tavaran vähentäminen voi olla toisille haasteellista, toisille helppoa. Tunnearvoiset esineet laittavat mietitityttämään eniten. Kuitenkin on hyvä muistaa, että vaikka antaisit tai myisit eteenpäin isoäidiltäsi saaman maljakon, ei se tarkoita, että vihaisit tätä ihmistä tai pitäisit häntä vähempiarvoisena kuin muita. Et vain tee sillä maljakolla mitään ja on täysin okei laittaa se eteenpäin jollekulle toiselle, joka ehkä saattaisi tarvita sitä. Muistot kuitenkin säilyvät, vaikka esineitä ei olisikaan niiden ympärillä.
Ajatusmalli 'tätä voisi käyttää myöhemmin jossain' tai 'teen tästä joskus jotain' ovat petollisia. Oletko tosiaan käyttänyt sitä monitoimikonetta, joka sekoittaa ja vatkaa kaiken puolestasi vai pitäisiköhän laitteelle keksiä uusi koti, kun se on jo viisi vuotta nököttänyt hyllynperällä? Tai ajattelitko oikeasti joskus tehdä siitä ylijäämätapetista syntymäpäiväkortteja, vaikket edes ole askarteluihminen tai et edes lähetä kortteja? Tässä kohtaa kannattaa ajatella realistisesti. Inhoat leipomista ja askartelua. Monitoimikone siis kirppikselle ja tapetinpalaset roskikseen. Enää nämä tavarat eivät muistuta sinua olemassa olollaan, mitä sinun _pitäisi_ tehdä. Kun ei pidä, sillä et voi vääntää itseäsi väkisin tekemään jotain mistä et pidä. Silloin eläisit jonkun muun elämää kuin omasi.
Nyky-yhteiskunta haluaa meidän vain ostavan ja ostavan lisää ja lisää ja vielä vähän lisää. Että talous pysyy kunnossa. Että näyttäisit kauniimmalla. Koska se nyt vain on muodikasta. Tietysti tarvitset tälläisen. Ei, ei, ei ja vielä kerran ei. Erikseen voisi kirjoittaa postauksen mainoksista, jotka ajavat meidät lähes tuhon partaalle ja ostelemaan kaikkea, mitä emme tarvitse. Palaan aiheeseen myöhemmin, sillä tämä postaus on kirjoitettu putkeen 20 minuutissa, päälimmäisten ajatusten ryöpyten näppäimistölle. Ehkä hengähdän ja mietin taas omaa asennettani materiaan.
Kohti minimalismia
Hei! Täällä kirjoittaa 19-vuotias, juuri lukion aloittanut opiskelija elämästään, kun se ajautui törmäyskurssille minimalistisen ajatusmaailman kanssa. Olen kahlannut läpi suosituimmat minimalistisuutta käsittelevät tai siihen pyrkivät blogit ja ajattelin perustaa lähinnä itseäni varten blogin, jonne voin heittää ajatukseni tästä asiasta. Tämä ei siis ole paikka, jossa voisi saada suoraan oikeita vastauksia kysymykseen "mitä on minimalismi", vaan oma temmellyskenttäni, kun haen itse vastausta tähän kysymykseen. Katsotaan mihin tämä johtaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)