Olen huomannut ostokäytökseni muuttuneen muutaman vuoden aikana melko rajustikin. Ennen laitoin nuorena kaikki rahat ajattelematta menemään, ostin juttuja joita en oikeasti tarvinnut ja joita en edes käyttänyt. Kuten vaikkapa luomivärisetti. Ihmisenä, joka meikkaa hyvin vähän oli se täysin turha ostos. En edes osaa käyttää luomivärejä. Ajattelin 'että no, nyt on hyvää aikaa opetella'. Ja kattia kanssa.
Nykyään olen hyvinkin tarkka mitä ostan. Se on ollut jo ennen minimalistisen ajattelutavan löytämistä. Joskus kun jopa saatan tarvita oikeasti jotain, lykkään ostoksiani aina vain edemmäs ja edemmän. 'Kyllä näillä kengillä vielä pärjää' on hieman koominen ajatus, kun kenkien pohjassa on sentti kertaa sentti reikä ja kaikki vesi tulee läpi. Mutta ei, ei millään haluaisi laittaa rahaa kenkiin, ajattelee vielä pärjäävänsä ja ostotapahtumasta tulee jopa ahdistava ajatus, kun sitä oikein venyttää. Kaikki se vaiva mikä täytyy käyttää uusien kenkien ostamiseen, koluta kaikki kaupat läpi, kappas omaa kokoa ei ollutkaan, väri on väärä, malleja ei ole... Huoh.
Ostamisesta on tullut siis melko kamalaa. En saa siitä läheskään ollenkaan nautintoa, vain joskus ja harvoin kun teen oikein niin hyvän ostoksen, että hymyilyttää pitkän aikaa, sillä tavara on tarpeellinen, kestävä ja varmasti tulee käyttöön. Tietysti jos ostokohteena on huvitukset tai kulttuuri, on se leffalipun ostaminen nautinnollisempaa, kun pieni paperiläpyskä on pieni pahe siitä, että saa jotain niinkin mahtavaa kokea aisteillaan.
Ruuan ostaminen on niin ja näin, ostan vain tarpeellista, enkä siitä sen kummemmin nauti. Minimaallisesti koitan siinäkin mennä, ruoka on tylsää ja puuduttavaa. Ulkona syöminen on mukavempaa hyvässä seurassa, harmi että sitä seuraa ei aina ole saatavilla taikka varaa lähteä edes Arnoldsiin bagelille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti