tiistai 1. huhtikuuta 2014

Ajatusvirtaa

Blogissa on hetken ollut hiljaista ja päätin nyt kirjoittaa ajatusvirtana tähän. Sen kummemmin tälle tekstille osuvaa otsikkoa en taida keksiä.

Minamalismin ääripäässä on varmasti ihmissuhteiden katkaiseminen ihmisiin, jotka tuovat negatiivisuutta ympärille. Valitettavasti tällä kertaa 'poisto' kävi vähän radikaalimmin. Pikkuveljeni päätyi itsemurhaan ystävänpäivänä. Senkin takia blogi on hetken ollut hiljaiselolla. Elämään pitää totutella ilman veljeä. Toisaalta olo on huojentunut. Yksi ihminen vähemmän murehdittavana. Älkää käsittäkö väärin. Veljeni oli ja on minulle rakas, mutta on huojentavaa tietää, että hänellä ei ole enää arkielämän murheita harteillaan. Ikävä tapahtuman tämä on, mutta kolauksia tulee aina joka puolella.

Tämä tapahtuma on saanut minut taas ajattelemaan elämää tarkemmin. Monta vuotta olen miettinyt, että haluan auttaa ihmisiä jollain tapaa. Veljen lähdön jälkeen oli se ikään kuin potku takamukselle. Facebookista löysin ryhmän, jossa voi avustaa vähävaraisia ihmisiä. Innostuin ja löysin niin sanotusti paikkani. Pääsin vihdoin auttamaan konkreettisesti ihmisiä ja tutustumaan erilaisiin tarinoihin ja auttamaan ihmisiä aivan normaaleissa arjen jutuissa. Kaikille kun se ruokakaan ei ole itsestäänselvyys, vaikka asummekin hyvinvointi valtiossa.

Olen myös avustanut hieman sukulaisiani ja ollut paljon töissä hoitamassa pikkuvelipuoltani. Vaikka saan siitä palkkani, on se myös muiden ihmisten auttamista ja apu on hyvinkin konkreettista. En ole vielä oikein osannut tarttua luonnonsuojelutyöhön tai avustaa köyhien maiden lapsia. Vielä ei ole löytynyt sitä täyttä luottamusta näihin järjestöihin. Ehkä jonain päivänä. Nyt vielä pysyn niin sanotusti Suomen kamaralla.

Koulukin on taas tipahtanut prioriteetti listani häntäpäähän. En ymmärrä miten saisin innostuttua siitä niin, että selviäisin edes yksinkertaisista kolmesta vuodesta. Alun innostus on lopahtanut. Onkohan tämäkään taas minua varten. En tiedä. Joudun nyt tutkiskelemaan itseäni ja miettimään asioita. Opolle olisi taas jutteluaikaa varattuna. Ehkä hän osaisi sanoa, mitä teen seuraavaksi. Jatkanko vai vaihdanko vai lopetanko vai menenkö töihin vai mitä teen. Ei mitään tietoa. Mutta koitan elää nyt päivä kerrallaan. Juuri nyt tässä istuessa on hyvä olo. Selailen kohta taas perheitä, joita voisin auttaa konkreettisesti selviämään päivä kerrallaan.

Minimalismista elämäntapaa olen silti jatkanut. Vaatteita ja puhdistustuotteita olen vähentänyt/vaihtanut monipuolisempiin ja ekologisempiin vaihtoehtoihin. Pyrin edelleen miettimään eri asioiden kohdalla, että tarvitsenko tätä ja tätä varmasti. En ole viettänyt paljoakaan aikaa nyt kotonani, joten siellä olevat tavarat tuntuvat päivä päivältä yhä turhemmilta. Ehkä joudun taas pian tekemään suuria muutoksia. Saas nähdä.

6 kommenttia:

  1. Otan osaa suruusi ja toivotan voimia! :( Ensimmäistä kertaa kommentoin ja haluan myös kiittää mukavasta blogista, jota käyn ahkerasti lukemassa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia! Kiva tietää että tätä käy joku lukemassa :)

      Poista
  2. Samoin haluan toivottaa suruusi voimia!
    Terv. Lukija, jolla on krooninen huoli veljestään

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Voimia myös sinulle huolesi keskellä :)

      Poista
  3. Oi voi, voimia. Kiva kun palasit kirjoittamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mukava että joku on odottanut kirjoituksiani :)

      Poista