Kutsun omaa kämppääni kodikseni. Viihdyn täällä ja vaikka rakastankin äitiäni, en osaa kutsua hänen taloaan kodiksi. Muutimme ollessani nuorempi muutamia kertoja, joten äidin nykyinen koti ei vain tunnu itselleni paikalta, jota voisi kutsua 'lapsuudenkodiksi'. Sellaista minulla ei kai edes ole.
Kuitenkin halusin tuoda esille minun ja äitini erilasuuden tavaroiden suhteen. Pyrin olemaan hyvin minimalistinen tavaroideni suhteen. Roinanvähennys jatkuu edelleen ja niin poispäin. Olemme äitini kanssa kuin yö ja päivä - hänessä asuu pieni tavarahamsteri. Olen joskus miettinyt, mistä tämä kaipuu avarampaan tilaan ja tavarattomuuteen johtuu. Ehkä se tuleekin perheenjäseneltä! En pidä todellakaan liiasta tavarasta ja riittää, että yksi paikka on täynnä roinaa, jonka itse katson tarpeettomaksi. Toisaalta vanhemmilla ihmisillä on ehkäpä enemmän niitä tunnearvoisia esineitä, joita itsellä ei vielä niin ole tai joista on hyvinkin helppo luopua.
Ehkä se minimalistikärpänen kurkisteli ikkunan raosta asuessani vielä äidin luona ja kävi puraisemassa olkavarttani, mutta unohti äitini välistä. Kauhistelemme toistemme tapoja. Äitini ei voi ymmärtää miksi haluan luopua tavaroista ja minä en voi ymmärtää miksi hän kerää sitä ympärilleen. Maailmaan mahtuu monenlaisia ihmisiä, mutta tämä on jo huvittanut itseäni jonkin aikaa. Ehkä se on totta, että lapset koittavat olla mahdollisimman erilaisia kuin vanhempansa. Tai yksinkertaisesti nauttivat vain erilaisista asioista koittamatta olla mitään sen kummempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti